täällä taas

Tänään alkoi jälleen uusi lukuvuosi.

Ensimmäistä kertaa viiden ja puolen vuoden urallani minua ei jännittänyt pätkääkään. Nukuin yöni hyvin. Menin töihin rentona ja iloisena. Ei ollut selvää ajatusta, mitä aion muksujen kanssa tehdä, mutta oli selvä ajatus siitä, että ei se mitään haittaa. Elämä menee kuitenkin omalla painollaan eikä ensimmäisenä päivänä kuitenkaan saa mitään maata mullistavia juttuja aikaiseksi. :)

Oli ihan rehellisesti sanottuna tosi kiva nähdä taas oppilaita. Juteltiin, vitsailtiin ja naurettiin. Tehtiin luokan oveen luokan tunnus, ryhmätyönä tietenkin. Lykkäsin sekavalla ohjeistuksella muutaman oppilaan käteen paperit, joista oli tarkoitus leikata luokan numero ja kirjain ja muodostaa niistä palapeli.

"Noni, voitte ruveta hommiin."

Ja niin ne ryhtyivät. Yksi leikkasi ja jakoi hommat kaikille ryhmäläisille. Muut odottivat _kärsivällisesti_ omaa palapelin palaansa. Jossain vaiheessa joku kävi sanomassa, että "Ope mä oon auttanu melkein kaikkia meidän ryhmän jäseniä! :)" Sitten ryhmät pikkuhiljaa valuivat luokan ovelle kokoamaan ja kiinnittämään palapelejä. Kolmosluokkalainen nappasi mukaansa porukkamme ykkösluokkalaisen ja ohjeisti, että "tuu mukaan nyt mennään kiinnittää nää, kato tonne!" Minä en sekaantunut puuhaan, paitsi jos joku pyysi nimenomaan minulta apua. Aika vähän kyllä pyysivät. Ryhmillä oli oikein toimivia metodeja, miten palapelit saatiin tehtyä ja koottuakin vielä.

Minun mussukat. :)

On ihan hirveän jännää nähdä, miten nykyiset kolmoseni käyttäytyvät enkun ja kässän tunneilla uusien opettajien kanssa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että luottoni on vahva ja petyn kyllä ihan älyttömästi, jos oppilaani osoittavat huonoa käytöstä. (Saattavat hälistä ja pölistä ja sen sellaista, mutta siis jos oikeasti ovat ilkeitä tai inhottavia, niin se menee aika uskomattoman puolelle.)

Toivon todella, että oppilaani pääsevät loistamaan sosiaalisilla taidoillaan myös koulumme muiden opettajien kanssa. Olisi aivan mahtavaa niin opettajien kuin oppilaidenkin puolesta, jos homma lähtisi sujumaan niin hyvin kuin se omassa luokassakin näyttäisi edelleenkin sujuvan.

Luokalleni tuli tänään viisi uutta oppilasta. Yksi viime vuoden luokista piti pienen kokonsa takia jakaa muille luokille. On erittäin mielenkiintoista seurata, miten he ehkä pystyvät sukeltamaan luokkamme ilmapiiriin sisälle. Luokkamme sisäänrakennettu henkihän on se, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja arvostettavia. Oppilaani arvostavat silminnähtävästi paitsi luokalla olevia hyviä ystäviään, myös muita luokkamme oppilaita ja kaikkia meitä luokan aikuisia. Minua ei ole koskaan haukuttu tai kohdeltu heidän toimestaan ilkeästi. Eikä käsittääkseni muitakaan luokkamme aikuisia. Toki oppilaani ovat vain ihmisiä ja hekin ovat joskus väsyneitä ja levottomia ja rikkovat koulun sääntöjä. Mutta he eivät kohdista väsymystään, levottomuuttaan tai sääntöjen rikkomista henkilökohtaisesti minuun tai muihin aikuisiin. :)

Ja kaiken muun hyvän ja kauniin lisäksi luokassamme on enemmän kuin tavallista, että aina joku auttaa toista. Eikä auttaja ole aina se yksi ja sama, vaan kuka milloinkin auttaa missä milloinkin. Jos on taitava kässässä, auttaa virkkauksessa. Jos osaa hyvin piirtää, hahmottelee jonkun piirroksen toiselle. Jos matematiikka sujuu, neuvoo vierustoveria. Jos joku on levoton, ohjeistaa rauhoittumaan. Sellaista pientä, jossa oikeastaan ihan kaikki pääsevät vuorollaan olemaan niin neuvojina kuin neuvottuinakin. :) Ja mikä parasta, neuvoja ja apua osataan ottaa vastaan ja jopa aika ajoin kiittää avusta.

Nyt tuntuu siltä, etten enää koskaan millään voi tulevaisuudessa saada näin hyvää luokkaa käsiini. Jollain tavalla se tuntuu kovin surulliselta ajatukselta. Toivottavasti olen väärässä.