huono aamu

"Missä hemmetissä on koiran talutin? Ja missä hemmetissä auton avaimet ovat..?!" Inhoan aikataulujen venymistä ja myöhästymistä. Herätin M:n. "ÖÖööö. Avaimet on mustan takin taskussa..." Etsin. Eikä löydy. Ottaa päähän. On hiki. Ulkovaatteet päällä haen M:n etsimään. Lopulta hihna löytyy eteisen lattialta ja sen alta avaimet M:n jäljiltä.

Yön aikana on tullut lunta. Paljon lunta. Kahlaan puoleen reiteen ylettyvissä kinoksissa ja lahkeet kastuvat. Olen ainakin kymmenen minuuttia aikataulusta jäljessä.

Vien koiran sisälle ja lähden autolle. Kehä ykkösellä liikennejärjestelyt sotkevat aikataulua lisää. Joudun tekemään U-käännöksen ja matelemaan jonossa. Olen lisää jäljessä aikatauluistani. Kesken matkan työkaveri soittaa.

"Älä aja koulun parkkikselle. Sitä ei oo aurattu ja täällä on auto jumissa."

"Okei, pistän tien varteen, kiitti!"

"Niin siis ei täällä ole missään mitään parkkipaikkoja. Kaikki parkkikset on metrisen lumikinoksen alla. Kovasti ihmetyttää, että mihin täällä voi tänään parkkeerata."

"Kyllä mä jotain keksin. Moi!"'

"Ooookei. Moi.."

Pääsen perille. Ei v*ttu. En oikeasti keksi sitä "jotain". Kiertelen alueella ja olen aikatauluista myöhässä jo puolisen tuntia. Lopulta kaarran ostoskeskuksen alakertaan ja täysin tietoisesti jätän selvittämättä, miten kauan kyseisellä paikalla saa autoa pitää. Aivan sama. Ei kiinnosta. Lunta tulee vaakasuoraan päin naamaa, autoja on kymmenittäin jumissa kinoksissa. Olen 40 minuuttia myöhässä aikataulustani. Sakot tähän päälle vielä, niin se on sitten siinä - täydellinen päivä. (Iltapäivällä selviää ettei mitään aikarajoitusta ollut eikä näin ollen sakkojakaan.)

Ottaa pattiin raskaasti. Tuntuu siltä, että koko päivä on pilalla lumisateen ja kadonneiden avainten takia. Olen armottomasti myöhässä...

...sillä opetuksen alkuun on aikaa enää 15 minuuttia. (Kerrankin oli hyötyä siitä, että olen aikainen tipu ja nappaan madon lähes poikkeuksetta.)

monta yötä jouluun?

Tänään tehtiin muksujen kanssa joulukalenterista opettajaystävällisempi versio. Puuhastelimme jokainen yhden luukun verran availtavaa ja ensi maanantaista alkaen käyttöön tulee "kuinka monta päivää ennen joululomaa" -kalenteri. Kahdestakymmenestä lähdemme availemaan ja ykkönen avataan joulujuhlapäivänä. Eipähän tarvitse vastailla joulukuussa siihen kuuluisaan kysymykseen: "Kuinka monta päivää vielä?" Opettajaystävällinen versio on sikälikin, että minunkaan ei tarvitse laskeskella jäljellä olevia aamuja. Muksut näyttivät onnellisen hämmästyneiltä, kun kysyin mitä he haluavat minun ostavan kalenterinavauslahjaksi. Viime vuonna ostin tikkarin jokaiselle. Selitin muksuille ensin, että "Ennen kuin ehdotatte, muistuttaisin että teitä on 18 kersaa ja jokaiselle pitää ostaa, joten yli euron maksavat jutut on ihan nou nou." Ei mutinoita. Ei marmatusta. Vaan tyytyväistä myhäilyä ja ehdotuksia. Lopulta sain toiveeksi hankkia sekä tikkareita että CityMarketista jotain halpoja suklaapatukoita jotka maksavat kuulemma reilusti alle euron. Sellaisia siis on ostettava, olivat toiveet yllätyksekseni sen verran kohtuullisia.

Hassua muuten, miten maanantai tuntuu lyhyeltä päivältä vaikka onkin oikeasti viikon pisin työpäivä (klo 8-15). Keskiviikko sitä vastoin tuntuu pitkääkin pidemmältä, vaikka töitä on vain kymmenestä kolmeen.

Huomio tältä päivältä:
Olen jotenkin maagisesti oppinut keksimään mainioita tuntisuunnitelmia ihan lennosta. Siis kävellessäni luokkaan ei ole vielä mitään suurempaa ideaa kuin se, että "Opetan uuden asian ja sitten tehdään kirjasta tehtäviä." Tänään jälleen kerran tuo perin juurin tylsä lähtökohta kääntyi mahtavaan ideaan, jota toteuttaessani tuntin itseni suoraan sanottuna neroksi. En tiedä yhtään, mistä se idea siinä taululle suorakulmaisen särmiön osia kirjoittaessani tuli, mutta yhtäkkiä huomasin tyhjentäväni pieniä taululiitupaketteja ja jakavani erivärisiä tusseja maahanmuuttajamuksuille, joista ryhmäni lähinnä siis koostuu. Tusseilla väritimme laatikoihin sinisellä kärjet, punaisella särmät ja mustalla tahkot. Siinä oli nyt konkreettinen opetusmateriaali suomenkieltä kehnosti taitaville. He voivat sormellaan koskea särmää ja muistaa ehkä että se on punainen. HYVÄ MINÄ. Miten ihmeessä keksinkään noin loistavan idean ihan tuosta noin vaan..? Välillä itseäkin oikein jännittää, että mitähän sitä tänään muksujen päänmenoksi keksii. ;)

Sekin hämmensi taas pitkästä aikaa, että miten sitä on oppinut asettamaan sanansa niin uskottavan kuuloisiksi. Käytävällä saatan ihan huoletta opastaa ja ohjata itseäni puoli metriä pidempiä yläluokkalaispoikia, jotka painivat käytävällä ähisten ja puhisten ja silmät pullistellen ja mitä ilmeisimmin lähes täydellisesti malttinsa menettäneenä. "POJAT. POJAT! Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Päästä irti. Älä koske. Ja se Metro-lehti ei ole lyömäase. Pistä se roskikseen. Välittömästi, ole hyvä. Tuonne. Menen nyt jatkamaan opetustyötäni tuohon luokkaan ja lasin läpi seuraan, miten teillä homma täällä käytävällä toimii. Jos ei toimi, niin luokassani on aina tilaa ihan jokaiselle, joka ei pysty ilman minua täällä käytävässä oleskelemaan." Kävelen luokkaan. Pojat rauhoittuvat ja painiminen loppuu. Metro-lehti lentää roskikseen. Opettaja on taas puhunut. Ugh.

Väsymys.

Joka viides opettaja vaihtaa alaa. -IS

Joka viides vastavalmistunut opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä tähän on vaativaan työhön nähden liian alhainen palkka. Tuore väitöskirjatutkimus opettajien työuran muutoksesta tuo julki myös muita syitä alanvaihtoon.

Enpä voi uskoa, että kovinkaan moni opettaja vaihtaisi alaa alhaisen palkan vuoksi. Eihän palkka kenellekään alalle suuntautuvalle tule yllätyksenä. Niinpä onkin hirveän vaikeaa uskoa, että kukaan tähtäisi opettajaksi palkkakuitit silmissä vilkkuen. Ei tätä työtä jaksa mitenkään, jos motivaationa on raha. Miten ihmeessä siinä tapauksessa palkka voisi myöskään olla syy lähteä alalta?

Syynä on haasteellinen ja vaativa työ. Niin moni asia on muuttunut alakoulussa. Oppilasaines on erilainen ja vanhemmat vaativia. Työ on monipuolista. On keskusteltava arvioinneista ja tavattava vanhempia. Lisäksi luokissa on erityisoppilaita.

Juu, tässä kohtaa olen samaa mieltä. Muutoksesta en osaa sanoa mitään, koska olen ollut alalla vasta kolmisen vuotta. Mutta ainakin sen tiedän, että vanhemmat kohtelevat opettajia kuin opettajan työ olisi puhtaasti palveluammatti. Ja palveluammatissahan asiakas on aina oikeassa, eikö vain? Lisäksi tasoerot ovat huimia. Väsyyhän siinä, kun on tähdännyt kukkahattupäisyyksissään alalle ja aikomuksena on ollut parantaa maailma. Todellisuus lyö märällä rätillä päin pläsiä, kun toteaa, että vanhempien ajoittain täysin järjettömät odotukset ja vaatimukset yhdistyvät oppilasainekseen, jonka moninaiset pulmat ovat niin suuria ja mahtavia, että opettaja tietää antavansa liian vähän vaikka antaisi kaikkensa. "Ei meidän Pirkkapetteriä laiteta erityisluokalle. PISTE. Ei laiteta *sormetkorviin lälälälälä* Se on ihan normaali ja pärjää normaaliluokassa. PISTE. ALAHAN OPETTAJA PALVELLA JA NOSTA PIRKKAPETTERIN NUMEROT JA TEE PIRKKAPETTERISTÄ MENESTYVÄ PISNESMIES." Samaan aikaan sitä itse pohtii, että tuo lapsi on sairaalakoulua vailla. Ketäpä se ei väsyttäisi?

Minä väsyin kaksi vuotta sitten vuoden kestäneen työurani jälkeen. Olin aivan totaalisen puhki. Tämä asia selvisi, kun eilen ryhdyin lueskelemaan blogini kirjoituksia ihan alusta tähän päivään asti. Äidin syöpä yhdistettynä ensimmäisen työvuoden kaaokseen - se oli ihan melkein liikaa. En muistanutkaan, miten usein itkin työpäivän jälkeen. En muistanut, ettei nukkumisesta tullut mitään. Onneksi kesäloma tuli sinä vuonna siihen saumaan. Loma alkoi ihan viimetingassa. Sen muistan, että ajattelin ettei 10 viikon loma tule riittämään. En ehdi toipua. En kestä alkavaa syksyä. En saa nukuttua tarpeeksi kymmenessäkään viikossa. Olin kaikeksi onneksi ihan väärässä. Muistan, miten työkaverit päivittäin moneen kertaan kyselivät jaksamistani. Muistan, miten työnohjauksessa nieleskelin kyyneliä. Oli vaikeaa sanoa ääneen, etten jaksa.

Nyt kaikki on toisin. Neljäs työvuosi alkaa tammikuussa. Olen jossain määrin oppinut rutiinia. Edelleenkin tietyt asiat stressaavat todella paljon. Saatan heräillä yöllä ja paniikki hiipii iholle. Tekemättömät asiat painavat ja tekemättömiä asioita kasaantuu suuriksi vuoriksi. Kokeita korjattavaksi. Palavereja pidettäväksi. Dead-lineja. Jälki-istuntoja kirjoitettavaksi. Mutta nyt tuntuu siltä, että en kuole tuon taakan alle. En hajoa. Stressin määrä on siedettävissä. Luokkani on sotkuinen. Kotini on sotkuinen. Tuo on se osa elämääni, johon energia ei vieläkään riitä. En vain pysty pitämään tavaroita järjestyksessä. Ehkä viiden opettajavuoden jälkeen pystyn siihenkin?

(Edit. Täytyy myöntää, että noiden vanhojen tekstien lukeminen itkettää edelleen. Aika rankkaa se kai oli, vaikkei sitä väsymystä kaiken aikaa tunnistanutkaan itsessään.)

No niin.

"Avatkaa hissan kirjat ja lukekaa se kappale. Sit kokeilette kirjottaa sellaset muistiinpanot kuin mä kirjoittaisin. Sit kohta katotaan, että millaset muistiinpanot te teitte. Nonni, ruvetkaas lueskelee."

Sivujen rapinaa. Hiljaisuus. Menen ihan hämilleni. Ja hymyilyttääkin. Tekisi mieleni sanoa jotain, mutta tiedän että se rikkoisin hetken. Minun tekee aina mieli sanoa jotain noissa tilanteissa. Mutta usein pystyn ainakin hetken pidättämään ja rikon hetken vasta vähän ajan kuluttua. Rikon hetken ennen kuin muksut itse rikkovat sen. Mutta siis hyvässä mielessä.

"... Huomaattekste miten rauhallista täällä on ja hommat sujuu? ..." Hitaasti oppilaat palaavat yksilötyöskentelystä osaksi ryhmää. Se menee aina samalla tavalla. Olen rikkonut sanoillani hetken. Muutamaan sekuntiin kukaan ei sano mitään vaan kaikki kuulostelevat tilannetta. "Mistähän se johtuu, että täällä on nyt kohta pari viikkoa ollut jo ihan hirveän rauhallista? Mä olin viikon saikulla ja te ootte jotain ihan erilaista kuin aiemmin.." Ja sitten hetki rikkoutuu lopullisesti. Oppilaat heräävät työskentelyhorroksestaan.

"No ku P muutti pois. Se aina sai aikaan sellasta. Häiriötä."
"Nii! Se oli just sellanen! Haha!"
"Joo, siitä se johtuu."

Alkaa hyvässä hengessä tapahtuva huutelu. Keskeytän.

"Älkääs nyt. Ei P sentään mun mielestä sellainen ollut..? Ei ainakaan mun mielestä. Ei millään yksi henkilö saa koko luokkaa sellaiseksi? Ja P oli tunneilla aina ihan rauhallinen."
"No ku ne kolme on siellä toisessa luokassa opiskelemassa. Siitä se johtuu!"
"Joo!"
"Nii ne aina häiritsee!"
"Hm.. Ehkä. Ehkä se johtuu siitä. Ja ainakin se johtuu siitä varmasti osaltaan, että meitä on tässä tilassa nyt neljä vähemmän kuin aikaisemmin. Mutta joulun jälkeenhän se sitten nähdään, kun kolme oppilasta palaa tänne. Ja tässä on nyt teillä huono tilanne sikäli, että nyt mä pääsen jouluun asti näkemään miten hyvin te osaatte olla. Ja sitten kun ne kolme palaavat, mun on mahdollista vaatia teiltä tätä samanlaista olemista. ;)" Oppilaat hymähtelevät.
"Noni, ruvetaas kattoo niitä muistiinpanoja..."

-----

Näitä hetkiä on ollut ihan ylenmääräisen paljon tässä parin viikon sisällä. Oppilaat työskentelevät rauhallisesti. Mutta mikä parasta, he keskustelevat ja kyselevät hyvässä hengessä. Ja vielä parempaa on se, että he pyytävät apua - ja saavat apua. Aikani kertakaikkisesti riittää! Ehdin auttaa ihan hirmuisen montaa oppilasta tunnin aikana. Kahdeksantoista oppilaan ryhmäkoko vaikuttaisi ihanteelliselta. Saan aikaiseksi ryhmätöitä, mutta toisaalta pystyn teettämään rauhallisesti yksilötyöskentelyä. Tälläistä OKL varmaan olettaa luokkien olevan kautta Suomenniemen. Tälläisiin luokkatilanteisiin OKL nimittäin valmistaa. Ei integroituja oppilaita. Ei kohtuuttomia tasoeroja. Paljon aikaa yhdelle oppilaalle. Ikävä kyllä se on jokseenkin hyvin harvinaislaatuinen tilanne käytännön elämässä.

Viikko saikkua..

... ja muksut on ihan erilaisia. Kaksi päivää tässä on jo mennyt todella leppoisissa merkeissä. Saikun aikana tenavat olivat ilmeisesti kyenneet olemaan ainakin jollakin tavoin suht sujuvasti. Mutta kun palasin, niin hommahan on tosiaan lähtenyt luistamaan. Luokasta lähti yksi oppilas pois ja kaksi on ilmeisesti sairaana. Yksi on Saksassa, joten ryhmä on muutenkin tosi pieni tällä hetkellä. Mutta en valita. Matematiikan tunnilla syöksähtelin auttamassa siellä täällä, kun kerrankin siihen oli aikaa. Äidinkielen kokeen koekertaustunnilla atk-luokassa (!!!) melu oli melkoinen, mutta joka ikinen huuto käsitteli sanaluokkia ja sijamuotoja. Tyytyväisenä kuuntelin hälinää ja huutelin sekaan ohjaavia kysymyksiä. Oppilaat tiedustelivat toisiltaan oikeita vastauksia ja vihjeitä tehtäviin ja puuhasivat lähes otsat vastakkain. Mahtavaa. Jokainen naputteli koneelleen kertaustehtäviä ja ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin teki koko tunnin tehtäviä niin että opettajallakin pää surisi tunnin jälkeen.

Ja yksi haastava vanhempikin tänään ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen myönsi liioitelleensa reaktioitaan. Huhhei, kasvatustyö tuottaa satoa myös vanhempien rintamalla.