ylös ja alas

Töissä pomo otti puhutteluunsa. "Kuule hemuli, mä pelkään että sä annat liikaa itsestäs tälle työlle. Et sä jaksa pitkään sillee. Ollaan susta huolissaan. Ja tiedäthän, että meistä sä teet tosi hyvää työtä ja että sä et tee nyt sitä, mihin sut palkkasin. En palkannut sinua koirakouluttajaksi, ja sitä työtä sä nyt teet. Tälle asialle pitää tehdä jotain, koska mun tehtävä on huolehtia siitä että mun alaiset jaksaa." Minä olin aivan pois tolaltani. En osannut suhtautua. Yritin hymyillä, mutta minua itketti. Pomokin huomasi sen. Vähän siinä itseä hämmensi se, että olen työasioissa jo noin herkillä. Ei tarvita kuin lyhyt huomio toiselta ihmiseltä siihen, että tietävät minun tekevän raskasta työtä, niin heti kohta alkaa kurkkua kuristaa. Ei työn kai pitäisi olla niin vakava asia?

Niinpä siirsin pomon ohjeita noudattaen vastuuta vaikeimmista pojista pienryhmän opelle. "Se on sun vuoros pistää oppilaita pienryhmään, niin nyt pistät. Ajattelet kato välillä itsekkäästi omasta ja niiden hiljaisempien oppilaiden puolesta. Mikä ihme siinä on, että aina muka pitäisi ajatella että erityislapsilla on erityisoikeus saada opiskella. Sama oikeus pitäis olla myös tavallisella oppilaalla. Pienryhmästä tulee nyt liian iso, mutta saavatpahan reiluuden nimissä välillä sun muutkin oppilaat vähän lisäaikaa ja -huomiota." Niinpä. Hyvin sanottu. Tuntuu se niin helvetin epäreilulta, että mulle syydetään erityislapsien perheiden suunnalta hirveitä vaatimuksia siitä, miten pitäisi huomioida häntä ja pohtia erilaisia ratkaisuja juuri hänen avukseen ja tehdä sitä ja tehdä tätä, että juuri HÄN, se oma kultipuppelimussukka lapsukainen, saisi KAIKEN mahdollisen tuen. Ja samalla ne oppilaat, jotka joutuvat selviämään arjesta ilman minun aikaani ja tukeani, tekevät sen hiljaa ilman vaatimuksia. Ei kukaan vanhempi soita, että "Käy nyt välillä hemuli juttelemassa sen minun tytönkin/pojankin kanssa, kun siis kyllähän se koulussa pärjää ihan keskiverrosti, mutta ei ole sinun kanssasi jutellut viikkoon."

Maanantaista alkaen luokkani viisi poikaa on kaksi viikkoa lähes pysyvästi muissa tiloissa opiskelemassa. Neljä on pienryhmässä ja yksi sijoitetaan pomon luokkaan yhdysluokkaopiskelemaan. Erehdyin kysymään pojan äidin mielipidettä siirrosta. (Lain mukaan ei tarvitse kysyä, koska kyseessä on opetusjärjestely.) Tietenkin äiti esitti kieltävän mielipiteen. Pohdin asiaa päivän, enkä vastannut mailiin. Tänä aikana kertyi niin paljon hässäkkää pojan toimesta, että päätin lähettää mailin jossa totean siirtäväni pojan pomon luokkaan. Vastaus oli: "Näin me sitten kai tehdään." Eli ihan turhaan lähdin kysymään äidin mielipidettä. Olisi pitänyt alun alkaenkin vain todeta asian laita. (Näin sitä opitaan asioita.)

---------

Eilen matkustin katsomaan kenneliä, johon syntyy parin viikon päästä laumallinen koiravauvoja. Juttelimme räntäsateessa ja seurasimme koirien telmimistä. Ja lopulta tein lähtöä. "Kyllä mä sulle koiran myyn, kun olet niin hyvä käskemään. Nää koirat tarvii pomon."

Joo, kyllä mä käskeä osaan. Sitä mä teen työkseni.

Meille tulee siis näillä näkymin toukokuun lopussa koiravauva. Mahtavaa.

-----

Satuin näkemään telkasta eräs ilta L-koodin jaksosta pätkän. Sivusilmällä ja täysin keskittymättä vilkuilin telkkaa ja juttelin vakavia M:n kanssa elämän etenemisestä. Yhtäkkiä huomaan katsovani televisiosta täysin kaljua naista, jolta on poistettu toinen rinta. Kun sisäistin sen, mitä katselin, tuli jostain sisältäni täysin yllättäen itku. Juuri tuota kuvaa minä pelkään. Olen aina pelännyt. Pistin kädet silmilleni enkä suostunut enää katsomaan. M vaihtoi kanavaa. Sain itseni aika nopeasti rauhoitettua ja sanottua M:lle myös sen, että suurin pelkoni jostain syystä on, että äiti menettää hiuksensa. Syystä tai toisesta se tuntuu kuolemantuomion veroiselta asialta.

Kai sitä itkua on sisällä vaikka kuinka paljon, kun välillä se vaan lyö yli äyräiden. Arki sujuu ihan normaalisti ja pystyn ajattelemaan äidistä muitakin kuin sairauteen liittyviä asioita. Mutta silti se pelko on tallella. Ja edelleen mitä ihmeellisimmät ärsykkeet saavat minut ihan tolaltaan.