Yliopistoaikana eräs lehtori sanoi: "Niin kauan kuin tunnistat olevasi vähän sekaisin, et mitenkään voi olla täysin sekaisin tai hullu, koska tunnistat itsessäsi epänormaliutta."
Päteeköhän sama myös väsymykseen? Niin kauan, kuin tunnistan olevani väsynyt, en oikeasti vielä ole liian väsynyt? Tiedostan vahvasti sen, että tarvitsen enemmän unta kuin aikaisemmin. Minua väsyttää lähes koko ajan. Mutta töissä se tunne katoaa. Minä olen opettaja, en ajattele omaa elämääni enkä oikeastaan mitään muutakaan asioita työpaikan ulkopuolelta. Unohdan väsymyksen ja olen se, mitä minulta odotetaan - opettaja. Kaikki ajatukseni suuntautuvat joko oppilaisiin tai sitten mutkan kautta oppilaisiin.
Miksi saan silti jatkuvasti työtovereiltani viestiä, että näytän väsyneeltä? Sanovatko he sen kohteliaisuutena? (Ok. Tiedän, että tuo kuulostaa täysin järjettömältä.) Silti minusta tuntuu siltä. Että valittelen oppilaideni tekemisiä (niin kuin muuten kaikki muutkin) ja vastineeksi työtoverit toteavat minun näyttävän väsyneeltä. Se on vähän kuin palkinto tai osoitus, että olen todella tehnyt ja yrittänyt, koska näytän väsyneeltä. Eli se on kehu. Niinkö? Tai sitten olen vain jotenkin ihan sekaisin.
Tänään taas uusi ihminen totesi olevansa minusta huolissaan. Kyseli kuulumisia. Kysyin, olinko jo kertonut äidin tilanteesta. En ollut juuri hänelle sattunut asiasta mainitsemaan. Tämän tiedon kuultuaan työtoveri totesi, että "no SIKSI sä oot näyttänyt niin väsyneeltä". Minua itketti ja huomasin käyttäytyväni ihan epänormaalisti. Tunnistan itsestäni sen lukkotilan, joka iskee, kun joudun puhumaan vaikeasta asiasta. En pysty katsomaan silmiin. Kasvoillani on jäykkä virnistys. Koitan hymyillä. Vältän toisen katsetta. Lukko on valmis.
En oikein muista, millainen olin opettajana ennen tätä kaikkea. Katoaakohan se muiden näkemä väsymys joskus? Miltä se väsymys minussa oikein näyttää, kun en itse sitä töissä näe? Tulenko joskus tulevaisuudessa taas nukkumaan yöni ilman tuskanhikipitoista heräilyä?
En tiedä.
Päteeköhän sama myös väsymykseen? Niin kauan, kuin tunnistan olevani väsynyt, en oikeasti vielä ole liian väsynyt? Tiedostan vahvasti sen, että tarvitsen enemmän unta kuin aikaisemmin. Minua väsyttää lähes koko ajan. Mutta töissä se tunne katoaa. Minä olen opettaja, en ajattele omaa elämääni enkä oikeastaan mitään muutakaan asioita työpaikan ulkopuolelta. Unohdan väsymyksen ja olen se, mitä minulta odotetaan - opettaja. Kaikki ajatukseni suuntautuvat joko oppilaisiin tai sitten mutkan kautta oppilaisiin.
Miksi saan silti jatkuvasti työtovereiltani viestiä, että näytän väsyneeltä? Sanovatko he sen kohteliaisuutena? (Ok. Tiedän, että tuo kuulostaa täysin järjettömältä.) Silti minusta tuntuu siltä. Että valittelen oppilaideni tekemisiä (niin kuin muuten kaikki muutkin) ja vastineeksi työtoverit toteavat minun näyttävän väsyneeltä. Se on vähän kuin palkinto tai osoitus, että olen todella tehnyt ja yrittänyt, koska näytän väsyneeltä. Eli se on kehu. Niinkö? Tai sitten olen vain jotenkin ihan sekaisin.
Tänään taas uusi ihminen totesi olevansa minusta huolissaan. Kyseli kuulumisia. Kysyin, olinko jo kertonut äidin tilanteesta. En ollut juuri hänelle sattunut asiasta mainitsemaan. Tämän tiedon kuultuaan työtoveri totesi, että "no SIKSI sä oot näyttänyt niin väsyneeltä". Minua itketti ja huomasin käyttäytyväni ihan epänormaalisti. Tunnistan itsestäni sen lukkotilan, joka iskee, kun joudun puhumaan vaikeasta asiasta. En pysty katsomaan silmiin. Kasvoillani on jäykkä virnistys. Koitan hymyillä. Vältän toisen katsetta. Lukko on valmis.
En oikein muista, millainen olin opettajana ennen tätä kaikkea. Katoaakohan se muiden näkemä väsymys joskus? Miltä se väsymys minussa oikein näyttää, kun en itse sitä töissä näe? Tulenko joskus tulevaisuudessa taas nukkumaan yöni ilman tuskanhikipitoista heräilyä?
En tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti