raha.

Varmasti jokainen on joskus kuullut vääntöä opettajien palkasta. Osa (=opettajat ja heidän läheisensä) pitää palkkaa suhteettoman pienenä verrattuna muihin yliopistokoulutteisiin aloihin. Toinen puolisko (=kesälomakateudesta kärsivät) pitävät opettajan palkkaa ihan oikein mitotettuna.

Tällä hetkellä ammatistani huolimatta kuulun niihin, jotka pitävät opettajan palkkaa ihan tarpeeksi suurena. Mielipiteeni kylläkin riippuu täysin siitä, että elätän palkalla vain itseni ja koiran. Siihen tarkoitukseen verojen jälkeen n. 1800 euroa riittää vallan mainiosti. Raha riittää jopa ruhtinaallisen hyvin. Tällä tarkoitan sitä, että voin ostaa mitä haluan. Kirjaimellisesti. "Tahdon uuden takin. Ostanpa." "Tekee mieli syödä ulkona. Syön siis ulkona." "Haluan matkustaa ulkomaille. Matkustanpas." "Haluan ostaa jotain ekstrakivaa joululahjaksi perheelleni. Mikä jottei." Tänään viimeksi kävelin urheilukauppaan ja ostin melkein sadan euron vaelluskengät - ihan vain hetken innostuksen tuloksena. No, nyt on hyvät kengät, mikäpä siinä.

Mutta on tässä huonotkin puolensa.

En osaa olla huolissani karhulaskuista tai vaikkapa ylinopeussakosta, jonka tällä viikolla sain. Ei minua huoleta, vaikka joudun maksamaan kirjastoon myöhästymismaksuja. Ei haittaa. Raha riitää kyllä tuollaiseenkin. Kuulostaa karmealta kirjoitettuna ja sitä se kai onkin. En oikein hahmota rahan arvoa, koska tilini ei koskaan näytä nollaa. Tai edes lähelle. Kesällä osallistuin ilman suurempia pohdintoja kesämökin vuokraamiseen. Pari tonnia sinne tänne. Ihansama. Saatan ostaa hetken mielijohteesta kengät jos toisetkin. Tai vaikka kolmet farkut, jos siltä tuntuu. M aina tuntuu rajoittavan innostustani ja haluaa etsiä halvempia malleja. "Ei osteta vielä tätä televisiota. Odotetaan, jos hinta putoaisi. Tai etsitään halvempi." Myönnyn todella vastentahtoisesti. Minähaluunnythetieikäodotetayhtään!

Toisaalta. Ne ovat minun rahojani. En ostele vaatteita holtittomasti tai shoppaa silmät kiiluen joka viikko. Ostan vain silloin, kun tarvitsen tai todella haluan jotain erityistä. Ihan shoppaamisen ilosta en (yleensä) shoppaa. Saattaa helposti mennä kuukausikin, etten osta yhtään mitään itselleni ruokaa lukuunottamatta. Ja sitten tulee kuukausi, kun rahaa vain palaa ilman kontrollia. Sikäli tasapaino säilyy. En myöskään ikimaailmassa eläisi yli varojeni. En tiedä mitään niin inhottavaa kuin velan ottaminen. En lainaa keneltäkään rahaa. Mielummin hoidan asiat niin, että ihmiset ovat minulle velkaa vaikkapa yhteisestä kauppareissusta. Maksan kaikkien ostokset, jolloin he ovat minulle velkaa.

Vähän kyllä tänään mietitytti, kun kävelin Intersportista ulos uusine vaelluskenkineni. Mitenköhän elämä sujuisi, jos yllättäen pitäisikin maksaa vaikkapa lapsen päivähoito, ruuat, terveyskustannukset, jne. Miten oppisin rajoittamaan tuhlailua? Oppisinko hillitsemään mielihalujani? Oppisinko maksamaan laskut ajoissa ja etsimään halvempia malleja? En tiedä. En todellakaan tiedä, onko minusta sellaiseen.

---

Seuraavaksi ajattelin ostaa auton, jossa on ilmastointi. Mukavampi sitten kuljettaa kesällä koiraa.

eäääääh.

En jaksaisi. En millään jaksaisi. Haluaisin huomenna tehdä matematiikan valtakunnallisen kokeen esivalmisteluja kaikessa rauhassa. Haluaisin opettaa kolmosluokkalaisille Abrahamin sukupuuta. En jaksaisi pohtia sitä, onko koulumme turvallinen. Eihän se ole. Ei oikeasti. En voi varmasti luvata, ettei meidän koulussamme voisi sattua jotain kamalaa. Voi sattua. Miksei voisi? Koulumme luokkien seinät ovat lasia. Käytävästä voi helposti telottaa vaikka koko luokallisen astumatta luokkaan sisälle.

Silti pitäisi jaksaa luoda oppilaille perusturvallisuuden tunne. Sen muistan jo Jokelan päivistä. "Keskustelkaa avoimesti. Korjatkaa väärät huhut. Säilyttäkää rutiinit. Rutiinit luovat turvallisuuden tuntua." Miten sen perusturvallisuuden luo, kun edelliselläkin kerralla valehtelin, että "tämä on äärimmäisen harvinaista".

Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on.. ... Viha? Inho? Ärsytys? Turhautuminen. Joku. Itsekäs ärsyyntyminen. Pitikö sun mennä pilaamaan mun huominen duunipäivä? Ja ylihuominen? Ja koko viikko? En jaksaisi taas niitä "HAHAH AMMUN SUT JOS ET OO HILJAA!" -juttuja. En jaksaisi taas selittää, että tämä on vakava asia, jolla ei voi vitsailla. Tai voi vitsailla, mutta se ei ole asiallista. Tai en jaksaisi ymmärtää, että joidenkin nuorten ja lasten tapa käsitellä asiaa on vitsailla ja kääntää juttu naurettavaksi huviksi.

Mietin, että mitä minä tein silloin, kun ihmiset kuolivat? Kun he kirkuivat juuri ennen kuolemaansa. Kävin läpi sanaluokkia. "Suomen yleisin verbi on.. Mikäs se onkaan, kuka muistaa?"

Ja jälleen keskustelupalstoilla puidaan sitä, miten naurettavaa on, että asiaan suoraan liittymättömät ihmiset surevat tapahtumaa. Jälleen on joltakin jotakin pois, jos alkaisin tässä itkeä parkumaan ampumistapausta. Varmasti olisi. Vai miksi muuten monen monet ihmiset teilaavat sata-nolla ne, jotka kehtaavat surkutella ja kauhistella julkisesti tapahtunutta. Ei tuntematonta voi surra. Tai saa surra. Tai muuten olet sekopää tai jeesustelija. Joopa joo.

Minä en ole vielä siinä pisteessä, että surisin ketään. Olen ihan hämmentynyt ja väsynyt. En tiedä, turruttiko Jokela kerta heitolla tunteet pois tälläisistä tapauksista. Ehkä. Jokelan kohdalla en tuntenut pelkoa omasta puolestani. Tuntui rehellisesti siltä, mitä oppilaillekin sanoin: "Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin." Ja nyt - alle vuotta myöhemmin - huomasin pohtivani, kuka meidän koulustamme olisi mahdollisesti kykenevä ampumaan. En tiedä. Voisin heti heittää ilmaan pari-kolme nimeä. Mikä minä siis olen huomenna sanomaan oppilaille, että "Ei tätä meille tapahdu, olette turvassa"?

Pää on ihan sekaisin ja tekstin tuottaneet ajatukset pelkkää sekasortoa.

---

Lueskelin viime vuoden ajatuksiani Jokelan tapahtuman suhteen. Tyhjä pää. Äiti soitti. Joo-o. Molemmat pätevät tälläkin kertaa. Nyt vain ei äidin soittaessa alkanut itkettää. Ja tällä kertaa en ole ehtinyt tutkia tapahtumaa netitse, kuten viime vuonna sairasloman vuoksi ehdin. On vähän sellainen olo, että menen luokan eteen sanomaan, että "en minä tiedä". En tiedä tarpeeksi. En osaa kumota huhuja saati korjata huhuja vastaamaan todellisuutta. Osa oppilaista on takuuvarmasti sukeltanut netin syövereistä vaikka mitä herkkuhuhuja käsiteltäväksi. Ja minä en osaa ottaa kantaa. Tuntuu siltä, että pitäisi tietää enemmän. Tai että pitäisi tietää ainakin enemmän kuin oppilaat. Se on suoraan sanottuna sosiaalipornon etsimistä. Mutta sitä minä nyt tarvitsisin, että voisin kävellä huomenna luokan eteen ja luottaa edes jossain määrin siihen, että osaan aikuisena vastata oppilaiden kysymyksiin. Vaikka onhan minäentiedä:kin vastaus.

Ota se lippis pois.

Sain yhdeksäsluokkalaiselta vastaukseksi tylyn tuijotuksen suoraan silmiin.

"**** hei, ota se lippis ihan oikeasti pois."

Tiukka tuijotus jatkuu. En opeta kyseistä oppilasta, mutta tiedän hänen nimensä. Kaikki koulun opettajat tietävät. Hän on Yksi Niitä Oppilaita. Niitä, joiden nimen kaikki tietävät.

"Sä et voi mulle mitään, jos en ota lippistä pois."

Ensin en oikein sisäistä kuulemaani.

"Hä?"

"Mitä sä luulet voivas mulle, jos en ota lippistä pois?"

Kuulin siis ihan oikein. Ymmärrän, että poika viittaa kokoeroomme. Puolen metrin pituusero tosiaan tekee tilanteesta fyysisesti täysin itsestään selvän. Sekunnin murto-osassa ehdin pohtia, että nyt ollaan vaarallisilla vesillä. Ehdin ajatella, että hän on oikeassa, jos ryhdytään fyysisesti vääntämään lakkia pois päästä.

Onneksi tuo ajatus käy päässäni niin lyhyen aikaa, etten ehdi hermostua tai edes suutahtaa. Täydellinen hämmennykseni purkautuu nauruna. Naurahdan iloisesti ja katson poikaa rennosti silmiin.

"Voinhan mä vaikka mitä? Mutta miks me lähdettäis tolle linjalle? Otat vaan sen lippiksen pois, niin se on siinä?"

Nauru ja rentous yhdistettynä ilmeisesti hyvin ilmaistuun itsevarmuuteen on oikea naru. Poika hämmentyy vähintään yhtä paljon kuin minä juuri hetki sitten. Tuijotamme toisiamme ehkä sekunnin tai kaksi ja täysin yllätyksekseni poika ottaa lippiksensä pois.

Näennäisen pieni ehkä minuutin pituinen välikohtaus olisi voinut olla alkusoitto suurelle välikohtaukselle. Välillä sitä vain sattuu vetäisemään oikeasta narusta täysin tietämättään. Tuo tilanne olisi voinut hetkessä kääntyä siihen, mikä kokoeroamme vertaillessani kävi mielessä. Muita opettajia paikalle. Olen pulassa tässä yksin seistessäni. Missähän rehtori on? Voi paska. Oikea naru osui sattumalta käteeni, mistä seurasi se, että sekä minä että poika säilytimme tilanteessa kasvomme ja todennäköisesti säästimme jälki-istuntokirjasta yhden istumisen.

Voi kun jokaisen oppilaan mukana kouluun tulisi niksikirja, jossa selvitettäisiin yksityiskohtaisesti, mikä kuhunkin oppilaaseen toimii ja mitkä narut puolestaan kannattaa jättää täysin rauhaan. Olisi se helppoa.

Ötököitä.

Näin unta, että hiuksissani vilisti täitä. Ne kutittivat päänahkaa ja niitä putoili silloin tällöin maahan. Lopulta löysin jonkun minulle tutun ihmisen avulla pillereitä, joilla pääsee täistä eroon. Miten voisin mennä töihin täitä hiuksissani? Pillereiden vaikutusaika oli viikko.

Heräsin. Tuntui edelleen siltä, että päänahkani vilisee täitä.

Sattuu.

Selkään sattuu. Sattuu ihan todella kovasti. Reisiin vihloo. Polvia särkee. Ristiselkä on kuin tulessa.

Aamulla pelotti istua autoon. Autossa istuminen on pahinta, mitä voin tehdä. Pääsen kyllä ihan helposti istumaan, mutta 20 minuutin työmatkan jälkeen olen niin kipeä, että matkan aikana pitää tehdä suunnitelma autosta nousemisen varalle. Harkitsin työkaverin soittamista apuun. Pohdin, että voisin kääntää penkin makuuasentoon hetkeksi ja yrittää sen jälkeen autosta nousemista.

Päädyin tylysti vain yrittämään yksin nousemista heti perille päästyäni. Sain yhden jalan ulos autosta. Toinenkin tuli hetken tuskastelun ja asettelun jälkeen. Siinä asennossa ei satu. Jalat maassa ja takapuoli kuskin penkillä. Mutta sitten pitäisi saada paino jaloille ja selälle. Nostan itseni käsivoimilla jalkojen päälle. Paino on edelleen käsillä. Hitaasti lasken painoa jaloille. Sattuu aivan mielettömästi, mutta pakkohan on siirtyä seisovaan asentoon. Lopulta kaikki paino on jaloilla, mutta mihinkään en uskalla liikahtaa. Keinautan lantiota pari senttiä johonkin. Sattuu. Yritän nostaa jalkaani. Sattuu vielä enemmän. En nosta jalkaa, mutta siirrän sitä pikkuruisen askelen verran maata pitkin raahaten eteenpäin. Otan askelen. Ristiselkää vihloo jälleen niin paljon, että jos selkäkipu ei olisi tuttua, jäisin varmasti paikoilleni. Uusi raahaava askel. Ja taas uusi. Koulun ulko-ovi on jo hieman lähempänä. Askel askelelta ulko-ovi lähenee ja selkälihakseni turtuvat. Tai ehkä aivot turtuvat kipuun? Pystyn jo nostamaan jalkani maasta eikä tarvitse raahata jalkoja. Ulko-ovi. Opettajanhuoneessa kävely näyttää ulospäin jo suhteellisen normaalilta. (Kai?) Mutta silti jokainen askel sattuu.

Päivää on 5 tuntia takana. Istun valvomassa matematiikan koetta. Selkään sattuu, kun istun. Reisiä vihloo. Voisin toki seistä, mutta sekin sattuu.

Aamulla otettu Burana 1000 ei auttanut millään tavalla. Elin toivossa, että tänä aamuna tavan pilipalisärkylääke olisi auttanut. Olin väärässä.

Tervetuloa selkäsärkyisen maailmaan. Helvetti.

Uusi metodi.

Pälätystä. "No. NIIN. ON MINUN PUHEENVUORONI." Pälätys jatkuu. Keskeytän jälleen oppilaat ja vaadin puheenvuoroa. Aloitan ohjeistuksen, kunnes jälleen kerr.. PÄLÄTYSTÄ. "MINUN PUHEENVUORONI. KÄSI YLÖS, JOS ON ASIAA."

En jaksa enää tuota. Olen lähtenyt ihan eri linjalle. Lopetan puhumisen. Lopetan puhumisen välittömästi, kun joku puhuu päälleni. Vaikka sitten kesken sanan. Odotan. Kehotan kertomaan kaikille asian, jotta minä saan sen jälkeen vihdoin oman puheenvuoroni. Saa nähdä, miten systeemi lähtee vaikuttamaan.

Oppilaat ovat vähän yli viikossa hankkineet lähes kymmenen jälki-istuntoa. Myös rehtoria tullaan konsultoimaan luokkani asioissa. "ME TEHÄÄN VALITUS!" Tämä on luokkani tunnuslause näinä päivinä. Valitus voidaan tehdä ihan mistä vaan ja aina rehtorille. Koskaan ei vielä ole päädytty siihen, että valitus oikeasti tehtäisiin, koska valituksen aiheet seikkailevat jossain "sä tuijotit mua teen susta valituksen" -tasolla. Ja siis valitus tehdään aina aikuisesta. Oppilaan omasta käytöksestä viis. Joo morjens, ja ensi viikolla rehtori saa luvan tulla kertomaan koko luokalle, mistä voi valittaa ja mistä ei. Onneksi rehtorimme on oikeastaan poikkeuksetta halukas tulemaan luokkaan kertomaan opettajan toivomista aihekokonaisuuksista lähes koska tahansa.

Otin luokalleni käyttöön behavioristisen palkkiontavoittelusysteemin. Tänään saatiin tavoitettua ensimmäinen tähti luokan liitutaululle. Kun kymmenen tähteä on kasassa, pidetään pelitunti. Voitteko kuvitella? Tämä maaginen pelitunti vetoaa edelleen kuudesluokkalaiseenkin. "JA MÄSSYY!" Joo, mässyy kans. Oppilaat yrittivät tinkiä tähtien tavoitemäärän kolmeen. En suostunut. "No viis! Viis tähtee ja sit pelitunti!" "Joo. Ei. Eiköhän lopeteta huutokauppa ja paljastan, että vähimmäismäärä on 10 tähteä, johon minä aion suostua." Kymmenen tähteä siis valittiin määräksi. Neljästä päivästä yksi on tällä viikolla ollut tähden arvoinen. Näillä näkymin pelituntia vietetään siis joulukuun puolivälissä. Joopa joo.

----

Tänään aloitan koirankouluttajana pentukurssilla. Se on kivaa. Periaatteessa opettajan työtä vapaa-ajalla, mutta kohdeyleisö on mitä todennäköisimmin erittäin motivoitunut ilman, että minä tanssin ripaskaa, heittelen palavia tikareita ja laulan kissanpolkkaa. Olen erittäin innostunut tästä pestistä. Kuuden viikon ajan yritän saada pikkupennut oppimaan leikkimistä, rauhoittumista, istumista ja kontaktin pitoa. Kivaa kivaa kivaa!