Sattuu.

Selkään sattuu. Sattuu ihan todella kovasti. Reisiin vihloo. Polvia särkee. Ristiselkä on kuin tulessa.

Aamulla pelotti istua autoon. Autossa istuminen on pahinta, mitä voin tehdä. Pääsen kyllä ihan helposti istumaan, mutta 20 minuutin työmatkan jälkeen olen niin kipeä, että matkan aikana pitää tehdä suunnitelma autosta nousemisen varalle. Harkitsin työkaverin soittamista apuun. Pohdin, että voisin kääntää penkin makuuasentoon hetkeksi ja yrittää sen jälkeen autosta nousemista.

Päädyin tylysti vain yrittämään yksin nousemista heti perille päästyäni. Sain yhden jalan ulos autosta. Toinenkin tuli hetken tuskastelun ja asettelun jälkeen. Siinä asennossa ei satu. Jalat maassa ja takapuoli kuskin penkillä. Mutta sitten pitäisi saada paino jaloille ja selälle. Nostan itseni käsivoimilla jalkojen päälle. Paino on edelleen käsillä. Hitaasti lasken painoa jaloille. Sattuu aivan mielettömästi, mutta pakkohan on siirtyä seisovaan asentoon. Lopulta kaikki paino on jaloilla, mutta mihinkään en uskalla liikahtaa. Keinautan lantiota pari senttiä johonkin. Sattuu. Yritän nostaa jalkaani. Sattuu vielä enemmän. En nosta jalkaa, mutta siirrän sitä pikkuruisen askelen verran maata pitkin raahaten eteenpäin. Otan askelen. Ristiselkää vihloo jälleen niin paljon, että jos selkäkipu ei olisi tuttua, jäisin varmasti paikoilleni. Uusi raahaava askel. Ja taas uusi. Koulun ulko-ovi on jo hieman lähempänä. Askel askelelta ulko-ovi lähenee ja selkälihakseni turtuvat. Tai ehkä aivot turtuvat kipuun? Pystyn jo nostamaan jalkani maasta eikä tarvitse raahata jalkoja. Ulko-ovi. Opettajanhuoneessa kävely näyttää ulospäin jo suhteellisen normaalilta. (Kai?) Mutta silti jokainen askel sattuu.

Päivää on 5 tuntia takana. Istun valvomassa matematiikan koetta. Selkään sattuu, kun istun. Reisiä vihloo. Voisin toki seistä, mutta sekin sattuu.

Aamulla otettu Burana 1000 ei auttanut millään tavalla. Elin toivossa, että tänä aamuna tavan pilipalisärkylääke olisi auttanut. Olin väärässä.

Tervetuloa selkäsärkyisen maailmaan. Helvetti.