En jaksaisi. En millään jaksaisi. Haluaisin huomenna tehdä matematiikan valtakunnallisen kokeen esivalmisteluja kaikessa rauhassa. Haluaisin opettaa kolmosluokkalaisille Abrahamin sukupuuta. En jaksaisi pohtia sitä, onko koulumme turvallinen. Eihän se ole. Ei oikeasti. En voi varmasti luvata, ettei meidän koulussamme voisi sattua jotain kamalaa. Voi sattua. Miksei voisi? Koulumme luokkien seinät ovat lasia. Käytävästä voi helposti telottaa vaikka koko luokallisen astumatta luokkaan sisälle.
Silti pitäisi jaksaa luoda oppilaille perusturvallisuuden tunne. Sen muistan jo Jokelan päivistä. "Keskustelkaa avoimesti. Korjatkaa väärät huhut. Säilyttäkää rutiinit. Rutiinit luovat turvallisuuden tuntua." Miten sen perusturvallisuuden luo, kun edelliselläkin kerralla valehtelin, että "tämä on äärimmäisen harvinaista".
Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on.. ... Viha? Inho? Ärsytys? Turhautuminen. Joku. Itsekäs ärsyyntyminen. Pitikö sun mennä pilaamaan mun huominen duunipäivä? Ja ylihuominen? Ja koko viikko? En jaksaisi taas niitä "HAHAH AMMUN SUT JOS ET OO HILJAA!" -juttuja. En jaksaisi taas selittää, että tämä on vakava asia, jolla ei voi vitsailla. Tai voi vitsailla, mutta se ei ole asiallista. Tai en jaksaisi ymmärtää, että joidenkin nuorten ja lasten tapa käsitellä asiaa on vitsailla ja kääntää juttu naurettavaksi huviksi.
Mietin, että mitä minä tein silloin, kun ihmiset kuolivat? Kun he kirkuivat juuri ennen kuolemaansa. Kävin läpi sanaluokkia. "Suomen yleisin verbi on.. Mikäs se onkaan, kuka muistaa?"
Ja jälleen keskustelupalstoilla puidaan sitä, miten naurettavaa on, että asiaan suoraan liittymättömät ihmiset surevat tapahtumaa. Jälleen on joltakin jotakin pois, jos alkaisin tässä itkeä parkumaan ampumistapausta. Varmasti olisi. Vai miksi muuten monen monet ihmiset teilaavat sata-nolla ne, jotka kehtaavat surkutella ja kauhistella julkisesti tapahtunutta. Ei tuntematonta voi surra. Tai saa surra. Tai muuten olet sekopää tai jeesustelija. Joopa joo.
Minä en ole vielä siinä pisteessä, että surisin ketään. Olen ihan hämmentynyt ja väsynyt. En tiedä, turruttiko Jokela kerta heitolla tunteet pois tälläisistä tapauksista. Ehkä. Jokelan kohdalla en tuntenut pelkoa omasta puolestani. Tuntui rehellisesti siltä, mitä oppilaillekin sanoin: "Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin." Ja nyt - alle vuotta myöhemmin - huomasin pohtivani, kuka meidän koulustamme olisi mahdollisesti kykenevä ampumaan. En tiedä. Voisin heti heittää ilmaan pari-kolme nimeä. Mikä minä siis olen huomenna sanomaan oppilaille, että "Ei tätä meille tapahdu, olette turvassa"?
Pää on ihan sekaisin ja tekstin tuottaneet ajatukset pelkkää sekasortoa.
---
Lueskelin viime vuoden ajatuksiani Jokelan tapahtuman suhteen. Tyhjä pää. Äiti soitti. Joo-o. Molemmat pätevät tälläkin kertaa. Nyt vain ei äidin soittaessa alkanut itkettää. Ja tällä kertaa en ole ehtinyt tutkia tapahtumaa netitse, kuten viime vuonna sairasloman vuoksi ehdin. On vähän sellainen olo, että menen luokan eteen sanomaan, että "en minä tiedä". En tiedä tarpeeksi. En osaa kumota huhuja saati korjata huhuja vastaamaan todellisuutta. Osa oppilaista on takuuvarmasti sukeltanut netin syövereistä vaikka mitä herkkuhuhuja käsiteltäväksi. Ja minä en osaa ottaa kantaa. Tuntuu siltä, että pitäisi tietää enemmän. Tai että pitäisi tietää ainakin enemmän kuin oppilaat. Se on suoraan sanottuna sosiaalipornon etsimistä. Mutta sitä minä nyt tarvitsisin, että voisin kävellä huomenna luokan eteen ja luottaa edes jossain määrin siihen, että osaan aikuisena vastata oppilaiden kysymyksiin. Vaikka onhan minäentiedä:kin vastaus.
Silti pitäisi jaksaa luoda oppilaille perusturvallisuuden tunne. Sen muistan jo Jokelan päivistä. "Keskustelkaa avoimesti. Korjatkaa väärät huhut. Säilyttäkää rutiinit. Rutiinit luovat turvallisuuden tuntua." Miten sen perusturvallisuuden luo, kun edelliselläkin kerralla valehtelin, että "tämä on äärimmäisen harvinaista".
Tällä hetkellä päällimmäisenä tunteena on.. ... Viha? Inho? Ärsytys? Turhautuminen. Joku. Itsekäs ärsyyntyminen. Pitikö sun mennä pilaamaan mun huominen duunipäivä? Ja ylihuominen? Ja koko viikko? En jaksaisi taas niitä "HAHAH AMMUN SUT JOS ET OO HILJAA!" -juttuja. En jaksaisi taas selittää, että tämä on vakava asia, jolla ei voi vitsailla. Tai voi vitsailla, mutta se ei ole asiallista. Tai en jaksaisi ymmärtää, että joidenkin nuorten ja lasten tapa käsitellä asiaa on vitsailla ja kääntää juttu naurettavaksi huviksi.
Mietin, että mitä minä tein silloin, kun ihmiset kuolivat? Kun he kirkuivat juuri ennen kuolemaansa. Kävin läpi sanaluokkia. "Suomen yleisin verbi on.. Mikäs se onkaan, kuka muistaa?"
Ja jälleen keskustelupalstoilla puidaan sitä, miten naurettavaa on, että asiaan suoraan liittymättömät ihmiset surevat tapahtumaa. Jälleen on joltakin jotakin pois, jos alkaisin tässä itkeä parkumaan ampumistapausta. Varmasti olisi. Vai miksi muuten monen monet ihmiset teilaavat sata-nolla ne, jotka kehtaavat surkutella ja kauhistella julkisesti tapahtunutta. Ei tuntematonta voi surra. Tai saa surra. Tai muuten olet sekopää tai jeesustelija. Joopa joo.
Minä en ole vielä siinä pisteessä, että surisin ketään. Olen ihan hämmentynyt ja väsynyt. En tiedä, turruttiko Jokela kerta heitolla tunteet pois tälläisistä tapauksista. Ehkä. Jokelan kohdalla en tuntenut pelkoa omasta puolestani. Tuntui rehellisesti siltä, mitä oppilaillekin sanoin: "Tätä tapahtuu äärimmäisen harvoin." Ja nyt - alle vuotta myöhemmin - huomasin pohtivani, kuka meidän koulustamme olisi mahdollisesti kykenevä ampumaan. En tiedä. Voisin heti heittää ilmaan pari-kolme nimeä. Mikä minä siis olen huomenna sanomaan oppilaille, että "Ei tätä meille tapahdu, olette turvassa"?
Pää on ihan sekaisin ja tekstin tuottaneet ajatukset pelkkää sekasortoa.
---
Lueskelin viime vuoden ajatuksiani Jokelan tapahtuman suhteen. Tyhjä pää. Äiti soitti. Joo-o. Molemmat pätevät tälläkin kertaa. Nyt vain ei äidin soittaessa alkanut itkettää. Ja tällä kertaa en ole ehtinyt tutkia tapahtumaa netitse, kuten viime vuonna sairasloman vuoksi ehdin. On vähän sellainen olo, että menen luokan eteen sanomaan, että "en minä tiedä". En tiedä tarpeeksi. En osaa kumota huhuja saati korjata huhuja vastaamaan todellisuutta. Osa oppilaista on takuuvarmasti sukeltanut netin syövereistä vaikka mitä herkkuhuhuja käsiteltäväksi. Ja minä en osaa ottaa kantaa. Tuntuu siltä, että pitäisi tietää enemmän. Tai että pitäisi tietää ainakin enemmän kuin oppilaat. Se on suoraan sanottuna sosiaalipornon etsimistä. Mutta sitä minä nyt tarvitsisin, että voisin kävellä huomenna luokan eteen ja luottaa edes jossain määrin siihen, että osaan aikuisena vastata oppilaiden kysymyksiin. Vaikka onhan minäentiedä:kin vastaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti