joustamaton ope

Olenpa minä joustamaton ja nyrpeä, kun paheksuin syvästi lauantaikoulupäivästä luvatta poissa ollutta mukulaa. Rähisin aamulla, koska olin varta vasten viime viikolla sanonut, että "Jos meinaat olla lauantaina pois, niin siitä on tuotava VANHEMMILTA lupapyyntö." "Mä oon pois." "Et ole jos et tuo lappua." Mutta olipahan vaan. Ja vararehtorin kanssa asiasta keskuteltuani mainitsin myös varareksin mietteitä: "Vararehtori pohti omien luvatta poissa olleiden oppilaidensa kohtaloa. Sanoi harkitsevansa, että tekevät tuon työpäivän silloin kun me muut olemme lomalla, eli syysloman päivänä jonka me lauantaina korvasimme. Pitäisikö sinun kohdallasi harkita samaa, että oltaisiin reiluja muita kohtaan?" Mukula oli itkeä tillottanut äidilleen, ettei halua mennä syyslomalla kouluun. (Ihan kuin minä olisin halunnut mennä lauantaina töihin.) Äiti tulee tuulispäänä nenille ja räyhää että on kohtuutonta tuollainen kun on kehitysvammainen lapsi kotona ja äiti töissä ja isä asuu bussimatkan päässä ja lapsi ei voi yksin bussiin ja blablabla.

Koitin painottaa, että "Se tässä mättää, että lupa pitäisi pyytää..." "PYYSINKIN! Tänään oli reissuvihkossa se pyyntö!" "Tänään juu.. Lupa anotaan yleensä etukäteen.." "Mutta!" Mutkun putkun. Pahuksen pahus kun olisin siinä tilanteessa muistanut, että myös tuo kehitysvammainen tenava on meidän koulumme oppilas. Miksei hän ollut lauantaina koulussa?!

Ok. Joustamaton minä. Pitäisi ymmärtää ja ymmärtää ja jaksaa. Vaan on tuo jotenkin kohtuutonta. Ei varmasti olisi muksu ollut maanantaita tuolla perusteella pois koulusta ainakaan ilman luvan pyytämistä. Ei takuulla. Mikä hemmetin erioikeus tuo lauantai muka on. En vain tajua.

"Ja lupaa ei voitu pyytää kun sinun numeroasi ei ole intternetissä!!" No juu. Myönnän. Se on paha paikka. Koulun puhelinnumeroa ei tietenkään voi käyttää. Eikä myöskään mailiosoitetta, joka jokaisella muksulla on reissuvihkossaan. Henkilökohtainen numero on oltava. Ja netissä vieläpä.

Herätys tähän päivään, pahvi! En todellakaan ole pistämässä henkilökohtaista numeroani julkiseen levitykseen. Teen opettajan työtä. Minut tavoittaa töistä, ei kotoa. En halua, että oppilaideni vanhemmat tietävät yksityiselämästään yhtään sen enempää kuin on pakko. Se on työ. En ole julkisuuden henkilö.

Toivottavasti rähinä sai ajatuksia aikaiseksi sekä äidissä että lapsessa. Ehkä he ensi kerralla harkitsevat enemmän koulusta lintsaamista ja lintsaamatta jättämistä.

keinot vähissä

Miten puutut lapsen käytökseen, kun hän itse on täysin välinpitämätön? Äiti allekirjottaa kiltisti ilmoitukset negatiivisesta kouluasenteesta ja läksyjen tekemättä jäämisestä. Poika itse näyttää ylimielistä naamaa ilmeisesti 24/7, puuttuu toisten asioihin ja riemuitsee tulevasta talvesta, koska "sit pääsen ottaa jälkkää lumppareit heittelemällä". Omat keinoni eivät enää oikein riitä. Poikaa ei lain mukaan saa ravistella. Henkinen ravistelukykyni ei riitä. Koko luokka on ihan sekaisin, kun poika avaa ihastuttavan sanaisen arkkunsa. "Iha sama. So what. Mitä välii. Elämä on."

Voi miten käy opettajan hermoon tuollainen. Välituntikielto on menossa. Huomenna varmaan soitto kotiin. Sosiaaliviranomaisia? Kuraattori? Poliisi? Työsuojeluvaltuutettu?

Kuka minua auttaisi?

Töiden jälkeen olen henkisistä ravisteluyrityksistä niin väsyksissä, että voisin vain itkeä ja/tai nukkua.

Edit: Ok. Jotain positiivistakin. Yksi maahanmuuttajaoppilaistani sai tänään KAKSI (2) monistetta tunnissa tehtyä. Matematiikkaa. Voitteko kuvitella. Riemuitsimme yhdessä saavutuksesta. Kehotin viemään monisteet kotiin ja hehkuttamaan lisää.
(Hassua, miten työasioiden suhteen tunnen syvää toivottomuutta, mutta aina löytyy jotain positiivista. Tai vähintäänkin lähden pohtimaan keinoja puuttua huonosti olevaan seikkaan. Luovuttamista en ole harkinnut vielä kertaakaan. Ihmeellinen piirre.)

mitä hitsiä?

Kirjoitan nyt puhtaasti mutu-pohjalta ja asiaan sen kummemmin syventymättä. Viikonlopun Asem-kokous sai liikkeelle mielenosoittajia - ja hyvä niin. Halonenhan sen sanoi: mielenosoitukset kertovat siitä, että kansa on aktiivinen ja demokratia toimii, koska mielenosoitukset ovat sallittuja. Mutta miten käyttävät tätä oikeuttaan anarkistit? "Me aiotaan pistää ranttaliks!" Joopa joo. Sillähän ne asiat ratkeavat. Ikkunoita rikki ja poliisia turpiin, näinhän ne tuppaavat asiat muuttumaan aina astetta verran paremmiksi, vai kuinka? Ja sitten kehtaavat vielä ihmetellä, kun poliisi vetää ylivaihteen päälle ja saapuu vahtimaan mellakointia luvanneita anarkisteja. "Eihämme ehitty ees tehä mitää! Heti saarrettiin Kiasman piha!" Niin. Kyllä minäkin pistäisin välituntikiellon oppilaalle, joka avoimesti lupaa järjestää suuren hässäkän seuraavalla välitunnilla. Eikö se ole enemmän kuin oletettavaa ja järkevää?

Näin poliittisesti sävyttyneen kirjoitelman jälkeen taidan hakea kupin kahvia ja valmistautua alkavaan viikkoon.

vanhempia

Eilen oli syksyn ensimmäinen vanhempainilta. Olisi pitänyt valita vastuuhenkilöita ja suunnitella myyjäispäivää. Paskanmarjat. Vanhempia saapui paikalle yhteensä kuusi. Ei sellaisella porukalla voi mitään yhteisiä päätöksiä tehdä. Ja tietenkin vastuuhenkilöideaa esitellessäni huomasin vanhempien tuijottelevan maata. "Älävalitseminuaälävalitseminuaälävalitseminua..." suorastaan luki vanhempien otsassa. Ja enhän minä valinnut. Ei ketään kai voi pakottaa. Vaan oikein viehättävä ilta oli silti. Keskustelimme muksuista ja elämästä koulussa.

Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.

Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.

Ihmeellinen mielleyhtymä.

niisk

Nuha iski. Muksut ovat sairastaneet pitkin viikkoa eikä koko viikkona paikalla ole ollut koko luokallinen kakaroita. Nyt on minun vuoroni. Tuskin tämä sentään niin pahaksi menee, että kotiin jäisin, mutta olo on silti vähän kuin krapulainen vaikka alkoholiin en ole koskenutkaan.

M lähti perjantaina johonkinpäin Suomea curlingaamaan. Tänään sen pitäisi kotiutua johonkin aikaan. Perjantaina vietettiin tyttöjeniltaa Alppilassa. Hauskaa oli eikä edes väsyttänyt, vaikka päivä oli alkanut puoli kuuden aikaan aamulla ja pääsin kotiin takaisin vähän ennen puoltayötä. Lauantaiaamuna puhelin soi jo puoli kymmeneltä. Ex-kämppis soitti ja kutsui tyttöjenillassa sovitulle aamiaiselle. Hyppäsin bussiin ja pääsin kokeilemaan eksoottista aamiaistapaamista TinTin -aamupalabaarissa (?). Pyykkikone takahuoneessa ja paljon aamiasasiakkaita. Jännittävä paikka jonne pitää ehdottomasti mennä joskus uudestaan. Aamupalalta suuntasimme shoppailemaan. Siinäpä se päivä oikeastaan hurahtikin - tuloksena uudet housut.

Pää on jumissa. Ajatus ei oikein kulje eikä siitä johtuen kirjoituskaan. Tulisi oikein kuumettakin, että voisi jäädä töistä pois, tai vaihtoehtoisesti paranisi kokonaan. Ikävä tälläinen väliolotila.