Eilen oli syksyn ensimmäinen vanhempainilta. Olisi pitänyt valita vastuuhenkilöita ja suunnitella myyjäispäivää. Paskanmarjat. Vanhempia saapui paikalle yhteensä kuusi. Ei sellaisella porukalla voi mitään yhteisiä päätöksiä tehdä. Ja tietenkin vastuuhenkilöideaa esitellessäni huomasin vanhempien tuijottelevan maata. "Älävalitseminuaälävalitseminuaälävalitseminua..." suorastaan luki vanhempien otsassa. Ja enhän minä valinnut. Ei ketään kai voi pakottaa. Vaan oikein viehättävä ilta oli silti. Keskustelimme muksuista ja elämästä koulussa.
Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.
Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.
Ihmeellinen mielleyhtymä.
Pohdin siinä höpistessäni, että miltähän vanhemmista mahtaa kuulotaa, kun kutsun muksuja jatkuvasti nimenomaan muksuiksi. Ei niitä oikein oppilaiksikaan osaa kutsua. Muksuja ne mulle on. Tytsyjä ja poitsuja ne on myös usein puheissa. "Tytsyt nyt ulos niinku olis jo." Sitä minä välituntivalvojana toistelen päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.
Olen viimeaikoina päässyt kehumaan muksujani reilulla kädellä. Adhd-muksuni on jaksanu istua ihastuttavan hyvin omalla paikallaan ja välillä kuunnella minuakin. Ja kerrankin sattui sopiva tilaisuus kehua, kun poika jäi luokkaan viimeiseksi lähtöä tekemään. "Oot istunu HIENOSTI omalla paikallas. Ootko huomannu? Menee älyttömästi paljon paremmin kuin viime keväänä. Hienoa!" Poika ei vastannut kuin ynähtämällä, mutta myöhemmin illalla äiti tuli iloisena kertomaan, että poika oli kotona hehkuttanut, että "Ope kehui mua!" Ihanaa. Tämä on se syy miksi minä olen opettaja. :) Tämän takia niitä epäkohteliaisuuksia ja mölyisiä hetkiä jaksaa.
Asiasta kolmanteen. Olen lähes koko pääkaupunkiseudulla-asumisaikani pohtinut erästä asiaa. Itsemurhaa. Ei, en harkitse itsemurhaa. Silti lähes joka aamu metron siristessä paikalle mietin, miten hirveän helppo olisi hypätä alle. Kuolema on metron tullessa jotenkin hirveän lähellä. Ihan siinä parin metrin päässä se odottaa. Minä en kuule sen kutsua enkä siksi harkitse kutsuun vastaamista. Mutta silti metro jotenkin joka kerta muistuttaa kuoleman olemassaolosta. En tiedä mikä tähän on syynä. Pari askelta pitää minut erossa kuolemasta. Vain pari askelta. Metro ei ole tippaakaan pelottava mutta muistuttaa silti elämän särkyvyydestä.
Ihmeellinen mielleyhtymä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti