aamuöisiä pohdintoja

Heräsin aattoaamuyöllä miettimään. Olin valveen ja unen välimaastossa. Päässäni pyöri ajatus siitä, miten henkisesti heikoilla olen. Ikään kuin minut olisi kuorittu. Kaikki suojakuoret on revitty pois ja minun voimani vastustaa mitään ovat täysin olemattomat. En kestä huutamista. En kestä ärsyyntynyttä ääntä. En kestä ajatusta, että minun pitäisi pystyä ottamaan vastuuta. Yritin pohtia, mitä tapahtuisi, jos nyt joutuisin menemään töihin ja vaikkapa keskustelemaan erään johtoportaan ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset ja johtamiseen liittyvät taidot ovat tohvelieläimen luokkaa. Oksettaa melkein fyysisesti tuo ajatus. Ja sitten ajattelin, että ehkä ei ole olemassakaan sellaista fyysistä reaktiota, jolla selviäisin siitä tilanteesta. Itku ei riittäisi. Voimani eivät riittäisi puolustautumiseen tai selittämiseen tai ehkä pakenemiseenkaan. Ehkä tapahtuisi joku henkinen reaktio. En tiedä millainen, mutta ajatus siitä aiheutti pahoinvoinnin tunnetta.

Mitä, jos tämä tunne jatkuu pidempään? Mitä, jos yliherkkyyteni kaikelle negatiiviselle, painostavalle tai vastuuttavalle ei lähdekään pois?

Pystyn käyttäytymään ihan normaalisti täällä kotikotona. Näin luulen. Ainakaan en ole saanut huomautuksia epänormaalista käytöksestä. Yleensä äiti on aika herkkä huomaamaan, jos on jotain huomattavaa. Mutta täällä minulla ei olekaan mitään vastuuta. Menen valmiiseen joulupöytään. Avaan lahjoja. Ja tunnen ahdistusta siitä, että ostamani joululahjat ovat osittain varsinaisia rimanalituksia. Toisaalta osa lahjoista on juuri sellaisia, joita halusinkin ostaa. Niissä on Joku Ajatus taustalla.

Työkaverimies oli soittanut ystävä L:lle, että tietääkö L, että luistelen aika heikoilla jäillä. L sanoi tietävänsä. Työkaveri oli kieltänyt kertomasta puhelusta minulle, mutta L oli vastannut, että hän kertoo siitä huolimatta, koska tahtoo osoittaa, että minusta välitetään. Kyllä minä sen tiedän. Silti rintakehässä tuntuu pahalta. Tasapainoani on horjutettu. Suojamuurini ovat kappaleina. En kestä henkisiä tönäisyjä tai naarmuja. En kestä myöskään henkistä myötätuntoa. Kaikki tuollainen tuntuu samalta raapisi vereslihalla olevaa haavaa.

Mistä saan suojamuurini takaisin? Miten se korjataan?

outo tunne.

Ajoin kotikotiin. Tuntuu oudolta. Toisaalta murheet jäivät työpaikalle - ja ehkä omaan kotiin. Toisaalta.. Tuntuu, että täällä vanhempien luona on helpompi hymyillä. Näinkö helposti palautuminen tapahtui? Oikeastaan tuntuu vähän samalle kuin sairaslomapäivänä tiistaina. On ihan hyvä olla. Pystyn käyttäytymään ja toimimaan. Voin varmaan nauraakin. Mutta jos ajattelen itseäni takaisin työpaikalle, vatsassa tai rinnassa tai jossain tuntuu. Sydän lyö vähän kovemmin.

Ajattelin koko automatkan kotoa kotikotiin rinnakkaisluokan opettajaani ja tätä mennyttä viikkoa. En voi ymmärtää, ettei hän pyytänyt anteeksi. Tai todennäköisesti omasta mielestään pyysi, mutta minulle jäi tunne siitä, että hän pahoitteli tilannetta. Siis sitä, että ollaan siinä tilanteessa missä oltiin. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei osoittanut eleelläkään, että tuntisi jotakin myötätunnon kaltaista tunnetta minun väsymystäni kohtaan.

Ajattelin myös sitä, että jollain tasolla olen itsestäni ylpeä. Pystyin pitämään puoleni. Toimin ammatillisesti, ja silti puoleni pitäen. Pystyin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta huolimatta sanomaan sen, mitä pitikin sanoa. Rehtori ja apulaisrehtori kiittelivät, että sanoin asiani asiallisesti mutta suoraan. Rinnakkaisluokanopettaja kyseenalaisti hirveän vahvasti sen, että olin asiaton, kun lähetin hänelle mailia enkä mennyt suoraan puhumaan. En tiedä mistä se tunne tuli, että tässä kohtaa ja tälle ihmiselle voin vastata kuten ajattelen. Olen miettinyt sitä tuon keskustelun jälkeen. On useita kollegoita, joille olisin asettanut sanani aivan eri tavoin. Mutta tuossa tilanteessa koin itsestään selvänä sen, että voin sanoa suoraan syyn, miksi lähetin mailin. "Jos olisin tullut sinulle asiasta sanomaan, olisin alkanut huutaa. Mä olisin karjunut sulle päin näköä. Olin niin vihainen. Ja mun mielestä se on epäammatillista. Ammatillisin keino, millä minä pystyin tätä asiaa käsittelemään, oli maili." Rinnakkaisluokanopettaja köhisi jotain ja sanoi jotain siihen suuntaan, että "...no.. siinä tapauksessa..."

Ajattelin sitäkin, että ymmärtävätkö rehtori ja apulaisrehtori, että ihan oikeasti arvostin sitä, että sain heiltä apua. Rehtorille lähetin maililla kiitoksen. Siihen en saanut vastausta. Apulaisrehtoria kiitin eilen. En oikein osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen.

Huomaan, että haluaisin puhua ja kirjoittaa tästä ihan loputtomiin. Haluaisin jotenkin puhua ja kirjoittaa tämän kaiken pois tai järjestykseen tai ymmärrettävämmäksi.

Entä jos käy niin, että loman aikana luulen, että kaikki on kunnossa? Nauran. Lomailen. Matkustan ulkomaillekin. Ja palaan levänneenä - toteamaan, että painajainen työpaikalla jatkuu? Tällä hetkellä työpaikkaan liittyy niin vahva itkun pidättelemisen tunne ja ahdistus, että entä jos se ei sula loman aikana pois?

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Yhdet typerät joulujuhlat. Yksi typerääkin typerämpi kollega. Ja työkaverit, jotka eivät tarjonneet apuaan. Luulen, että se on pääsyy. Olen tähän mennessä luottanut työkavereihini kuin peruskallioon. Olen AINA saanut apua, kun on ollut vaikeaa. Olen voinut luottaa siihen, että selkäni takana on joku ottamassa kiinni, jos meinaan kaatua. Nyt tuntuu siltä, että olen yksin. Jos L olisi vielä samalla työpaikalla, näin ei olisi käynyt. Hän olisi jo aikapäivää sitten tehnyt asialle jotain. Hän olisi auttanut. Hän olisi sanonut, että "hemuli, alat olla huonossa hapessa, alahan levätä, minä autan, sinä lepäät". Niin hän teki silloinkin, kun äiti sairastui.

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Ne typerät joulujuhlat, typerä kollega, pettymys työkavereihin. Pitäisihän siitä päästä yli. Ei sen pitäisi maata kaataa. Kukaan ei kuollut tai vahingoittunut - paitsi minä. Nyt se tilanne on ohi ja elämä voisi jatkua. Miksi yhä edelleen märehdin?

Entä, jos ahdistus on olemassa tammikuussakin? Siinä tapauksessa on kai pakko mennä työterveyteen.

yhden lukukauden loppu

Kävin vielä kertaalleen puhumassa apulaisrehtorin kanssa. Halusin kertoa hänelle, että olin viimeinkin pystynyt muodostamaan selityksen sille, miksen pyytänyt apua, kun sitä eniten tarvitsin.

Syy on seuraava:
Siinä vaiheessa, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja voimani loppuivat, oli minulla käsissäni joulujuhlien kokoinen kasa solmuun menneitä villalangan pätkiä. Langat olivat niitä vastuualueita, jotka käsiini olivat täysin huomaamatta joutuneet. Ja kun sekaan heitettiin vielä lisää rinnakkaisluokan villalankoja - jotka nekin olivat aivan umpisolmussa, en enää pystynyt ryhtymään lankojen selvittelyyn. En pystynyt enää sanoittamaan siinä väsymyksen pisteessä kollegoilleni, että ensinnäkin tarvitsen apua ja en enää kestä. Olisi pitänyt pystyä pyytämään apua (ja luottamaan siihen, että vaikka rinnakkaisluokkani opettaja kieltäytyi auttamasta kun häneltä keskiviikkona apua pyysin, niin joku muu voisi ehkä suostua auttamaan), olisi pitänyt pystyä kertomaan, mitä mikäkin solmuinen langanpätkä pitää sisällään ja sen lisäksi olisi pitänyt pystyä luottamaan, että homma tulee hoidetuksi. Ja siinä väsymyksen ja paniikin vaiheessa en kerta kaikkiaan ollut kykenevä tuohon kaikkeen. Helpointa ja minulle armeliainta oli tehdä itse.

Apulaisrehtori kiitti, että pystyin sanomaan rinnakkaisluokan opettajalle suoraan, mikä minua painoi. Ja tein sen asiallisesti kaikesta henkisestä hajoilustani huolimatta. Onneksi hän näkee asian noin. Se tuntuu hyvältä. Olostani ja jaksamisestani huolimatta pystyin sanomaan sen mitä piti ja riittävän suoraan, mutta silti asiallisesti.

Päivän aikana juttelin yhden jos toisenkin opettajan kanssa jaksamisestani. He näkivät, etten jaksa. Tai että mennään ihan voimieni äärirajoilla. En pysty hymyilemään. En vain osaa. Tämä sama tunne oli silloin, kun sain kuulla äitin syövästä ja silloin kun serkku yritti itsemurhaa. Näin minä kai reagoin äärimmäiseen stressitilanteeseen. En millään saa kasvoille vilpitöntä rehellistä iloista hymyä. Tuntuu irvistämiseltä, jos edes yritän.

Yleensä suhtaudun työhöni ja elämään ylipäätään aika ronskillakin huumorilla. Tänään en pystynyt. Pitäydyin lähinnä pois luokasta ja oppilaiden läheisyydestä, koska en kyennyt tarjoamaan heille sitä iloa alkavasta lomasta, jonka he ansaitsisivat. Onneksi luokkamme koulunkäyntiavustaja luki tilannetta ja taisin siitä suoraankin sanoa, että yritän nyt vain olla oppilaille mahdollisimman näkymätön. Hän pisti oppilaita touhuun ja katsoi, että homma etenee. Minä puolestani kuljetin kaikkea mahdollista luokkaan kulkeutunutta takaisin paikoilleen ympäri koulua ja välillä kävin purkamassa tuntoja opehuoneessa istuneille.

Työparierkkaopeni yritti painostaa minut soittamaan työterveyteen. En halunnut soittaa, vaikka tiesin kyllä että se voisi olla järkevää. Soittaisin, jos olisi mikä muu tahansa aika vuodesta kuin joulu. En halua aloittaa joululomaa työterveydessä itkien. Lopulta sanoin, että kiitos, mutta jos hän vain pystyy, niin jos voisi lopettaa painostamisen. En nyt kestä sitä. Lupasin soittaa työterveyteen tammikuussa, jos vielä tuntuu samalta. Ehkä ei tunnu. Todennäköisesti ei. Hän ja monet muutkin aikuiset olivat vilpittömän huolissaan.

Ei tästä näin isoa juttua pitänyt tulla. Minun piti vain olla vihainen joulujuhlaan asti ja sen jälkeen stressin ja vihaisuuden ja pettymyksen ja ahdistuksen piti olla pois pyyhittyä. Ehkä pääsen tästä tunteesta irti, kun lähden vanhempien luokse ihan juuri kohta joulua viettämään. Ehkä sitten taas saan yön nukuttua ilman, että herään valvomaan neljältä yöllä.

tyhjyys.

Keskustelu tuli ja meni. En hajonnut, vaikka lähellä käytiin. Sain sanottua kai tärkeimmät mitä pitkin. Kerroin, että olen vihainen. Kerroin, että maksumiehinä olisivat olleet lapset, jos minä olisin jättänyt laskun maksamatta ja vain seurannut sivusta katastrofia. Sanoin, että tekisin saman valinnan uudestaan, mutta toivon, etten enää koskaan joudu tuota valintaa tekemään. Kerroin, etten enää ikinä halua tekemään paniikkipelastuksia. Kerroin, että autan erittäin mielelläni, jos avuntarpeesta kerrotaan hyvissä ajoin tai ylipäätään edes pyydetään apua.

Rehtori yritti ohjailla vastapuolta siihen, että hän sanottaisi anteeksipyyntönsä minulle. Näin ei tapahtunut. Vastapuoli kyllä pahoitteli jotakin, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että hän vilpittömästi olisi puolestani pahoillaan. Hänellä oli paljon selityksiä ja syitä moneen asiaan, mutta kaikki selitykset tuntuivat tosiaa juuri siltä. Selityksiltä.

Lopuksi kättelimme.

Mutta minulle ei tullut oloa, että vastapuoli olisi oikeasti oppinut jotain. Tuntuu tyhjältä. Kerroin, etten aio kantaa kaunaa, kunhan vain loman aikana saan itseni taas kasaan. Enkä aiokaan. Mutta nyt en pysty aloittamaan vielä puhtaalta pöydältä. Olen liian rikki ja väsynyt. En ollut alkuunkaan työkuntoinen tänään enkä ole huomennakaan. Mutta aion silti jaksaa. Haluaisin ottaa lomaa ja vain nukkua tai vaikka itkeä, mutta en halua erota oppilaista näin. En halua päästää heitä joululomalle toivottamatta itse rauhallista jouluaikaa heille.

On siis tosi ristiriitaiset fiilikset. Olen surullinen siitä, että joulu lähestyy. Haluaisin jäädä sairaslomalle, mutta haluaisin myös olla läsnä, kun todistukset jaetaan. Tahtoisin levätä, mutta haluaisin myös tehdä töitä lasten kanssa.

"Sä näytät tosi surulliselta", sanoi yksi hyvä työkaverini. En ole jutellut hänen kanssaan pitkiin pitkiin aikoihin, mutta hän sanoi seuranneensa facesta, miten raskaalta meno näyttää. Kyynelet nousivat silmiini. En voinut sanoa mitään. Työkaveri halasi ja toivotti jaksamista.

"Nyt meet kotiin ja päiväunille", sanoi toinen. "Sä näytät surkealta." Hän taputti olkapäätäni. Painoin pään alas ja nyökkäsin.

Rehtori kiitteli joulukahvitilaisuudessa puheessaan yhteistyötä ja työyhteisöämme. "Te autatte toinen toisianne. Kiitos siitä." Painoin otsan käsiini, tuijotin pöydän pintaa ja yritin ymmärtää. Kai niin pitää sanoa aina joululomanaloituspuheessa. Mutta silti tuntuu pahalta.

Eikö sen olisi kuitenkin voinut jättää sanomatta?

omituista.

En ole koskaan eronnut näin pitkästä suhteesta.

Oltiin eilen viettämässä iltaa yhteisten tuttujen kanssa. M:lla oli ensin selkeästi vähän hankaluuksia kanssani. Hän ei oikein tiennyt, olisiko huomannut minua lainkaan vai mitä olisi tehnyt. En mitenkään osaa suhtautua häneen jotenkin erikoisesti, joten juttelin ihan normaalisti hänen kuten kaikkien muidenkin kanssa.

Puolenyön aikoihin M ehdotti, että lähdetään kotiin. :O En olisi uskonut, että hän lähtee kanssani kotiin. Olisin luullut, että hän jää juhlimaan aina aamun asti ja minä menen hyvissä ajoin kotiin nukkumaan. Eikä kyse siis ollut mistään "mä en viihdy sun kanssa mennään kotiin" -jutusta. Ainakaan en tulkinnut sitä alkuunkaan niin. Ajettiin taksilla lähipizzeriallemme ja käveltiin siitä kotiin. Juteltiin ihan normaalisti. Olen nyt jotenkin vapautuneempi kuin aikoihin M:n kanssa. En oikein tiedä, mistä se johtuu. Asiat ovat nyt selvät. Senkö takia? Ovatko ne selvät? Välillä mielessäni kävi ajatus, että M lähti kotiin kanssani, koska halusi miellyttää. Myös joitain muita pieniä juttuja tapahtui, jotka toivat mieleeni, että jollain tasolla toimin tässä nyt tosi ilkeästi. Siis M yrittää miellyttää minua ja toimia kuten ajattelee minun haluavan hänen toimivan. (Ja toki hän kyllä kahdeksan vuoden perusteella osaa arvata hyvinkin tarkasti.) Ja sitä en halua. En siis halua, että M on minuun nähden alisteisessa asemassa. En halua joutua asemaan, jossa minulla on vääränlaista valtaa.

En tiedä, osaanko selittää. Koska M ei luonnostaan ole ihminen, jonka kanssa haluan viettää eläkepäiviä, tuntuu erittäin ehkä jopa pelottavalta, että hän yrittäisi muuttaa itseään minun takiani. Tälläinen itsensä muuttaminen toisen takiahan tarkoittaisi sitä, että minä sanelen mitä haluan ja hän muuttuu. Ei sellainen voi toimia.

Toisaalta tuntui erittäin luontevalta. Koko aikuisikäni olen viettänyt tuon ihmisen kanssa ja hän ihan varmasti tuntee minut erittäin hyvin. Viihdyn hänen kanssaan tai sitten kyse on tavasta ja tottumisesta. Tavallaan tuntuu erittäin kurjalta luopua tästä. Tiedän kyllä, etten pidemmän päälle pysty elämään enää hänen kanssaan. Mutta toisaalta. Hänen kanssaan on erittäin luontevaa olla. En osaa vaivautua omasta itsestäni hänen seurassaan juuri lainkaan. Tämäkin kuulostaa oudota.. Onpa tätä todellakin hankalaa pukea sanoiksi. Voin siis olla oma itseni. Sitä kai tarkoitan. Ja tässähän on varmasti kyse siitä, että olemme eläneet 5 vuotta saman katon alla ja seurustelleet 8 vuotta. En osaa tuntea vaivaannusta myöskään tästä tilanteesta. Siis siitä, että asumme yhä yhdessä, nukumme samassa sängyssä, syömme samoja ruokia, kerromme toisillemme, mitä aiomme päivän aikana tehdä.. En osaa muuttaa suhtautumistani häneen. En osaa olla vihainen tai etsiä huonoja puolia. En osaa puhua hänestä pahaa kavereilleni. Enkä haluakaan. Hän on mikä on enkä kai pelkästään tuolla perusteella voi olla vihainen tai puukottaa selkään.

Mutta teenkö väärin? Ruokinko toivoa hänessä? Tuleeko pulmia siinä vaiheessa, kun todella muutan pois? Luuleeko hän, että ehkä en muutakaan?

Haluaisin oikeasti pysyä kavereina. Haluaisin, että välit pysyvät hyvinä ja nähdään edelleen samassa kaveriporukassa. Ja toisaalta tuntuu, että jos päätän, että pysymme kavereina, ei M:llä ole tarvetta tai kykyä toimia muullakaan tavoin. Hän ei ole sen tyyppinen ihminen, että ryhtyisi aiheuttamalla aiheuttamaan riitoja tai välirikkoja. Niinpä hän todennäköisesti "tyytyy" tilanteeseen ja kykenee edelleenkin viettämään kanssani aikaa. Mutta onko väärin pistää hänet tyytymään tilanteeseen, johon on päädytty mahdollisesti pelkästä minun päätöksestäni?

Jollain tavalla olisi varmaan helpompaa, jos olisi riitoja. Tai pettämistä. Tai jotain. Mutta nyt ei ole mitään, mihin voisin tarttua. Toki voin nimetä M:n piirteitä, joiden takia en voi jäädä. Mutta .. M esitti minulle hyvän kysymyksen. Miksi juuri nyt? Miksi nyt erotaan, kun ei olla erottu aikaisemminkaan? Mikä on muuttunut? En osannut vastata. Mittani tuli täyteen? Mutta miksi juuri nyt? Miksi ei vuosi sitten tai vasta vuoden päästä? En osaa vastata itsellenikään noihin kysymyksiin. Ja siksi tämä on jollain tasolla outoa. Ei ole mitään konkreettista syytä, miksi eroan juuri nyt. Ehkä siksi, etten oikeasti pysty kuvittelemaan M:a kanssani eläkkeellä. En osaa nähdä häntä lasteni isänä. Ehkä siksi.

tyhmää

Joo. Se on tyhmää. Se on lapsellista. Se on kukkahattuilua. Se on naisten typerää höttöilyä. Ja mitähän vielä.

Ja silti minua itketti Prismassa. Tiedän, että sanomalla tämän ääneen saisin omakseni monilta ihmisiltä silmien pyörittelyä ja kaksinaamaiseksi kukkahatuksi nimittelyä. "Et sä niitä oikeesti sure." "Ihan idioottia, päivittäin kuolee satoja ja taas satoja. Sureksä niitäkin, HÄH?" "No ihan sama jotku kuus kuoli. So not." Näitä kommentteja kuulin ihan riittämiin tsunamin iskettyä.

Pelotti nousta liukuportaita. Oikeasti pelotti. Ajattelin, että alan parkua jo heti siinä portaissa tai muutun jotenkin hysteeriseksi. Tai jotain. No, eihän näin oikeasti tapahtunut, mutta muuten oleminen tuntui erittäin oudolta. Tuntui siltä, että olisin elokuvan sisällä. Hahmoni kulkee pitkin lavastemaailmaa. Salaa vilkaisin sitä kohtaa vihannesosastolla, jossa yksi kuoli. Mieleen nousi kuva miehestä asekäsi suorana. Pam.

Ei minun maailmassani tapahdu tälläistä. Ei minun elämässäni.

Katselin Prisman työntekijöitä ja pystyn vain hämärästi kuvittelemaan, miten särkyvältä heidän olonsa tänään tuntui. Jos minua itkettää, miten ihmeessä he kykenevät tulemaan töihin ja olemaan tyynen näköisiä? Tuijottivatko muutkin heitä tänään eri tavalla kuin ennen? Tunsivatko he tuijotukseni? Arvasivatko? Kassa ei nostanut katsettaan kertaakaan minuun, kun asioin hänen kanssaan. Ehkä onneksi. Tuntui siltä, että pitäisi sanoa jotain. Sanoa, että ihan kauheaa ja olen teidän puolestanne aivan äärettömän pahoillani ja surullinen. Mutta eihän sellaista voi sanoa. Julkisuudessa työntekijät esittivät toiveen, ettei heitä erityishuomioida asian puitteissa. Että he saavat palata arkeen ja tehdä työtään rauhassa. Toivottavasti asiakkaat ovat tänään kunnioittaneet tuota toivetta.

Yläkertaan kiivetessäni alkoi taas kuristaa kurkkua. Pöydällä paloi viisi kynttilää. En uskaltanut mennä pöydän lähelle. En mennyt myöskään kirjoittamaan nimeäni muistokirjaan. Olisin alkanut parkua.

Typerä draamanhakuinen kukkahattupäinen lapsellinen minä.

"Mä oon tosi pahoillani, mutta tuon huonoja uutisia."

Halaan. Halataan. Itkettää. Itken. Äiti ja iskä itkevät. Kyllähän mä sen tiesin. Halusin vain uskoa pikkuveljen tyhmään "hyvään aavistukseen".

Odotan seuraavaan hyvään hetkeen ja sitten itken. Nyt en halua. Äiti ja iskä ovat parin kilsan päässä pikkuveljellä. Käveltiin sinne. En olisi halunnut. Olisin halunnut jäädä kotiin hajoamaan. Mutta pakottivat pysymään kasassa. "Kävelläänkö yhdessä pikkuveljelle?"

Äiti kielsi hautajaistunnelmat. "Ei tässä kuolemassa olla. Elämä jatkuu." Heh. Puhuttiin sitten niitä näitä ihan mitä tahansa ettei oltaisi hiljaa.

Melkein mitä tahansa ajattelee, niin siitä tulee paha mieli. En kuitenkaan itke nyt. Äiti on tulossa tänne vielä tänään ja töihin en huomenna mene naama turvonneena. Sen olen kerran tehnyt ja se oli hirveää. Aikuinen ihminen voi siirtää tätä johonkin tulevaan parempaan hetkeen. Kerroin tekstarilla jo L:lle. Sanoin, että puhutaan huomenna illalla. Kyllähän L siitä tajuaa, etten halua asiasta huomenna töissä puhua. Mutta tiedän myös sen, että myötätuntoinen katsekin riittää hajottamaan. Ehkä välttelen L:aa huomenna. No, en minä sellaiseen oikeasti pysty.

Ärsytti, kun äiti kysyi että jaksanko. Miten töissä menee? Sulla on niin raskas työkin. KUKA TÄSSÄ SAIRASTAA, MINÄKÖ? Sanoin, että kyllähän minä PERKELE jaksan, en minä perkele tässä se kipeä ole. Että eniten huolestuttaa äitin jaksaminen. "No välillä vähän vaikea nukkua." Joo. Vähän.

Kävelin pikkuveljeltä kotiin. Hetken tuntui, että olen pieni roska jättimäisen aallon sisällä. Että nyt se aalto lyö yli. Mutta sain painettua aallon takaisin sinne jonnekin. Ajattelin siinä kävellessäni paria kilsaa, että voisin sanoa tuolle naiselle, että sillä on todella rumat saappaat. Tai huutaa minua katsovalle pojalle, että tulepa vittu ärsyttämään. Tule, niin alan karjua, kirkua, sylkeä. Katsoin muslimia, joka huusi jotain jollain kielellä johonkin. Ajattelin, että tulepa vittu sanomaan koirastani jotain että se on likainen eläin. Sanopa. Katsotaan, mikä reaktio siitä irtoaa. Ryhdyn huutamaan niin paljon kuin keuhkoista lähtee. Ihan kuka tahansa saa nyt tulla sanomaan mitä tahansa. Syljen päin näköä. Lyön. Ihan mitä tahansa.

Tulin kotiin. "Se on levinnyt." M ei tiennyt mitä sanoisi. Kävelin eteiseen ja otin imurin. Keräsin matot pois ja aloin imuroida. "Mä syön ekana nää leivät, niin autan sitten?" En jaksanut vastata. Ihan miten tahansa. Aivan sama. AIVAN SAMA. Hiki valuu kasvoille. Imuroin ja siirtelen tavaroita. Koira tulee huomenna ja on vielä paljon tehtävää.

Koskakohan on se sopiva hetki, että voin kokeilla miltä minusta oikeasti tuntuu? Ei huomenna, huomenna tulee koira, L tulee kylään ja sitä rataa. Lauantaina on teatteri. Ei sillon. M:kin on kotona. En jaksa nyt mitään henkistä tukea tai halailua. Sunnuntaina olen yksin, kun M on töissä. Mutta lupasin kutsua kaverin kylään ja maanantaina on töitä. Ei naama turvonneena töihin.

"Lähetkö Alpeille", M kysyy kesken tämän tekstin kirjoittamisen. Ravistan päätäni. En voi sanoa mitään. En halua sanoa mitään. Voiko tässä tilanteessa olla tyhmempää kysymystä? Ihan vitun sama jotkut vitun Alpit. Maaliskuussa Alpeille! Nauraisin, ellei itkettäisi.

pikkuveljen vahva usko.

Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.

Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.

Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.

Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.

On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.

Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.

katumuksen päivä

Minä tein jotain, jonka seurauksena lapsi sai vanhemmaltaan rankan käsittelyn. Tunsin todella suurta syyllisyyttä. Miksi menin mokaamaan? Miksi ihmeessä mokasin? Jossain vaiheessa tätä viikkoa kävi mielessä, että nyt meni pieleen jotenkin, mutta en mitenkään arvannut että tekemisilläni olisi ollut niin kauaskantoiset vaikutukset. Yritin selvitellä asiaa, mutta tietämättäni olin autuaan myöhässä. Asia oli jo selvitetty - tosin ihan väärin keinoin.

Paha mieli on niin lapsen kuin - yllättäen itsellenikin - vanhemmankin puolesta.

Kävin tunnustamassa syntini kuraattorille. Kuraattori sanoi sen, mitä olin ajatellut tietoisella tasolla. Ei minkään toimintani tai toimimatta jättämiseni pitäisi johtaa siihen mihin se nyt johti. Ja kuulemma kyse ei ollut oikeastaan edes minun tekemisistäni. Suuressa itsekkyydessäni tietenkin ensiajatus on, että "tämä kaikki johtuu minusta". Todellisuus lienee kuitenkin jotain paaaaaaljon monimutkaisempaa.

Koko päivä meni jotenkin ihan sumussa.

Illalla otin yhteen M:n kanssa ja nyt kadun sitäkin, että menin arvioimaan kovin sanoin M:n sosiaalisia taitoja. En ollut aiemmin sanonut asiasta näillä sanoilla ja näin suoraan M:lle. Sanoin kuitenkin, että en halua missään nimessä ryhtyä muuttamaan M:a. Ei kai kenenkään luonteesta voi noin määräävää piirrettä lähteä poistamaan..? En minäkään suostuisi luopumaan sosiaalisuudestani tai vaikkapa huumorintajustani vain siksi, että joku toinen pitäisi niitä ikävänä piirteenä. M haluaisi kuitenkin minun muuttuvan. "Lopeta toi huolimattomuus. Muutu." Eikä se hittovie tajua eikä tiedä - vaikka tämän sanoinkin M:lle ihan suoraan - miten kovasti olenkaan yrittänyt muuttua. Huolimattomuuteni ja tietty suurpiirteisyyteni ahdistaa minua itseänikin. Ja sitten kun asiasta kerrotaan provosoivaan tyyliin "Miten sä VOIT olla TOLLANEN?!" ja pyöritellään silmiä, niin itkuhan siitä tulee.

Tunsin itseni taas tyhmäksi. Ja mitään muuta en inhoa niin paljon kuin tuota tunnetta, sillä koen olevani ihan fiksu ihminen. En hallitse tiettyjä yleissivistykseen kuuluvia knoppitietoja - mutta se ei mielestäni ole kovin olennaista. Voisin opetella nuo tiedot ulkoa, päässäni ei ulkoaoppimisen suhteen ole mitään vikaa. Mutta miksi ihmeessä opettelisin tietoa, jota en koe a) kiinnostavaksi b)olennaiseksi elämäni suhteen..? Vain siksikö, että M pitää jotain Suomen ensimmäinen presidentti oli: ____________ -tyyppisiä faktoja fiksuuden määrittäjinä? Ei käy. Tuolla perusteella en ikävä kyllä ihan oman itsekunnioitukseni, maailmankuvani ja ihmiskäsitykseni vuoksi voi ryhtyä opiskelemaan. Tarvitsen jonkun oikean syyn, jos jotain tuon tyyppisiä knoppioppeja ryhtyisin opiskelemaan. Ja sitä syytä en ole vielä löytänyt.

Paska päivä ja päätä vihloo.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.