Selvisi, että pikkuveli uskoo vahvasti siihen, että äitillä on kaikki ok.
Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.
Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.
Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.
On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.
Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.
Minä en meinannut keksiä siihen mitään sanottavaa. En voi sanoa, että "minun uskoni ei tuohon riitä." En voi sanoa, että käyn lähellä ratkeamispistettä joka ikinen päivä. En voi sanoa, että pelkään myös isäni puolesta. Kävin kotikotona tässä pari päivää sitten, kun vanhemmat olivat itse mökillä. Seisoin vessassa ja kävin taas lähellä ratkeamispistettä. Tämä vessa. Nämä huoneet. Täällä ei voi asua yksin. Ei täällä voi herätä yksin. Ei isäni pärjää yksin. Ei isää ole yksin.
Autossa istun lähes aina yksin ajaessani kyynelet kurkkua kuristaen. Melkein kaikki laulut sisältävät jotain sellaista, mikä tuo mieleen jotain, joka itkettää. PMMP:n uusin levy on täynnä surua ja murhetta. Riittää, että laulussa mainitaan vaikkapa sana "viulu". Ajatuskulku etenee. Viulusta tulee mieleeni selloa soittava pikkuveli. Veli soitti mummin hautajaisissa selloa. Hautajaiset, sello ja pikkuveljeni on jotain sellaista, mitä en kestä ajatella. En voisi käsitellä sellaista tuskaa. En olisi työkykyinen. En voisi nukkua, mutta valvominenkin olisi mahdottomuus.
Välillä unohdan asian, ja nauran sydämeni pohjasta. Juttelen ja olen onnellinen. Ja sitten se iskee ihan kulman takaa. Mikä tahansa voi tuoda tunteet pintaan. Koiran katse. Kirjan lause. Sana. Tuoksu. Tunnelma. Mikä tahansa.
On ihana aloittaa työt ja kaipaan jo kovasti työtovereitani, mutta. On aivan mielettömän raskasta pitää sitä mustaa möykkyä piilossa, kun ympäristö tulvii asioita, jotka saavat pohtimaan sitä mustaa möykkyä, joka sisälläni valtaa alaa.
Miten oikeassa olinkaan heti tämän alkaessa. Miten hyvin tiesinkään juuri tämän nimenomaisen tunteen. Mistä ihmeestä osasinkin sen jo silloin niin hyvin aavistaa? Tämä ei lopu. Tälle ei ole mitään loppua. Vaikka tällä kertaa pikkuveljeni aavistus ja usko olisikin oikeassa, ei tämä siihen pääty. Aina tulee kontrollikäyntejä, nuha, kuume, vatsakipu, päänsärky, huono päivä. Joku sellainen, josta äiti voi huolettomasti tokaista: "onpas ollut vatsa hassusti kipeä monta päivää". Ja se herättää sen pienen nakertavan tunteen. Se pieni musta möykky kasvaa heti hivenen ja alkaa kalvaa minua sisältä. Se möykky ei tule katoamaan. Ikinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti