Kahtena päivänä olen jo käynyt työpaikalla laskeutumassa arkeen. On aivan älyttömän kiva nähdä työkavereita, vaihtaa kuulumisia ja puuhastella kaikkea pientä ja terapoivaa. Ei ehdi ajatella mitään ikävää, koska tuleva vuosi on ihan kulman takana ja töissä riittää ajateltavaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi.
Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.
Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.
Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.
----
Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.
Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.
Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.
Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.
Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.
Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.
Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.
Minusta tulee ekaluokan ope.
Erittäin erilaista. Kutosiin verrattuna oppilaat ovat pieniä piiperöitä. Mutta kai siihen joku syy on, etten ole nähnyt yhden ainoaa painajaista enää heinä-elokuussa ekaluokkalaisistani. Ylipäätään kaikki työunet ovat liittyneet kutosiini. On todella mukavaa aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Toki olisi aivan älyttömän kiva myös jatkaa kutosten kanssa, koska he ovat tuttuja ja turvallisia ja tiedän heidän kaikki puolensa. Mutta toisaalta. Aika aikaansa kutakin. On vahvasti sellainen tunne, että minä annoin heille luokanopettajan kaiken sen, mihin pystyin ja nyt on muiden vuoro. Minusta tulee heille hiljainen tukija. Osalle käytävätuttu, osalle matskunope. Enemmän jostain syystä jännittää seiskojen tuntien aloittaminen kuin ekaluokkalaisten tapaaminen. Seiskojen ryhmä on osaksi vanhoja oppilaitani, osaksi L:n oppilaita ja osaksi täysin uusia muualta tulleita oppilaita. Miten osaan suhtautua kaikkiin tasapuolisesti, kun osa ryhmästä on tuttuakin tutumpi? Pystynkö siihen ainakaan alussa? Toivottavasti.
Tänään törmäsin ensimmäisen kerran tuleviin oppilaisiini. Kolmen neitokaisen porukka huusi tirskuen perääni "MOI!" Minä käännyin katsomaan ja sain kuulla, että "Sä oot meijjän ope!" Itse en tätä tosiaankaan olisi tiennyt. Puheliain neito esitteli kaksi kaveriaan ja kertoi heidänkin olevan minun oppilaitani. Hymyilimme toinen toisillemme ja tuijottelimme positiivisen arvioivasti toinen toisiamme. Nojasimme käsiimme aitaa vasten ja olimme tosi lähellä kasvoikkain. Jututin puheliainta ja kaksi muuta seisoivat hiljaisina taustalla. Puheliain tiesi nimeni ja käyttäytyi kuin olisi jo tuntenut minut. Hassua. Mistään mitään tietämättä arvioisin, että tämän neitokaisen kanssa tulemme vielä vääntämään käpälää erilaisista asioista ja pohtimaan, että missä kaappi seisoo ja kuka sen paikan määrää. Kutosissakin oli näitä. Ja se on oikeastaan ihan parasta, kun tämän tyyppisen oppilaan kanssa löytää yhteisen sävelen. Silloin homma luistaa, työskentely sujuu ja elämä hymyilee. Mutta tämä tapahtuu vain siinä tapauksessa, että roolit ovat selvät. Toivotaan, että näin tulee käymään tämänkin tytön kohdalla.
Oli helpottavaa nähdä, että oppilaani ovat ihan tavallisia pieniä ihmisiä. Eivät mitään pelottavia uusia otuksia, vaan niitä, joiden kanssa olen jo lähes neljä vuotta työskennellyt. Niitä, joiden kanssa osaan toimia mieleiselläni ja minulle sopivalla tavalla.
----
Pikkuveli on sitä mieltä, että minun pitäisi jollain tasolla terapoida äitiä - ja siinä sivussa koko perhettä. En koe tuota tehtävää lainkaan omakseni. Minusta ihmisen on saatava valita, kenelle hän mistäkin asioista haluaa puhua. En koe, että minun tehtäväni olisi pakottaa äiti puhumaan syvimmistä tunteistaan lapsilleen - niille, joita äiti ilmiselvästi haluaa suojella ja varjella kaikelta sairauteen liittyvältä. Eihän se reilua ole, siinä olen veljeni kanssa samaa mieltä. Mutta elämä on. Ei kaikki aina ole niin reilua. Minusta tässä epäreilussa tilanteessa me lapset voimme kuitenkin olla reiluja ja antaa äidin pitää mielikuvansa varjelusta.
Olisiko tässä jotain sellaista, että pikkuveli ei näe tilannetta yhtään sairastajan näkökulmasta? Jos minä sairastaisin, haluaisin aivan täysin varmasti itse päättää, kenelle omasta kehostani puhun. Ja jos en jollekulle haluaisi asiaa syystä tai toisesta avata, se olisi minun oikeuteni. Minua ällöttää ajatus, että joku pakottaisi minut kertomaan asioista, joista en halua kertoa. Pikkuveli painotti, että minun pitää pistää äiti puhumaan. Miten ihmeessä aikuisen ihmisen pakottaa puhumaan? Äitillä on kavereita, joille hän minun tietääkseni kertoo asioistaan ja joilta hän saa sellaista tukea, jota pikkuveli kai haluaisi äidille tarjota. Minun käsitykseni meidän lasten tilanteesta on se, että me tuemme äitiä parhaiten käyttäytymällä täysin normaalisti. Elämä jatkuu - kaikesta huolimatta. Tätä ajatusta äiti aivan varmasti kaipaa, ja sitä hän ainakin minulta tulee jatkossakin saamaan - sattui se minuun itseeni miten paljon tahansa. En aio lisätä äidin taakkaa. Se on varmaakin varmempi.
Toisaalta voi kai jossain määrin ymmärtää pikkuveljen kokemuksen siitä, että perheessämme salaillaan asioita. Pikkuveljen elämä on ollut melkoista ylä- ja alamäkien sarjaa psyykkiseltä puolelta ihan pikkukakarasta asti. On ahdistanut. On pelottanut. On surettanut köyhien maiden lasten puolesta niin, ettei itse voi oikein elääkään normaalia elämää. Niinpä vanhemmat ovat tietoisesti säästelleet häntä muilta elämän kolhuilta. Koiran kuolemasta ei kerrottu heti. Naapurin itsemurha jäi vuosien pituiseksi salaisuudeksi. Mummin psyykkiset pulmat eivät olleet pikkuveljeni tiedossa. Ja sitä rataa. Näiden asioiden eräänlainen pimittäminen on johtanut siihen, että pikkuveli kokee tässäkin jäävänsä pimentoon. Minä en koe niin. Olen saanut tietää noista pikkuveljeltäni salatuista asioista heti tuoreeltaan, enkä ole kasvanut siihen käsitykseen, että minua varjellaan liikaa pahoilta asioilta.
Vanhempani ovat varmaankin jollain tasolla tehneet veljelleni karhunpalveluksen. Ei elämältä voi suojella. Ei edes ahdistunutta ja jollain tasolla liian herkkää ihmistä. Mutta sitä vanhempani ovat yrittäneet tehdä. "Älä sitten puhu tästä veljellesi." En ole tiedostanut yhtään, miten paljon asioita on pidetty pikkuveljeltäni piilossa.
Kaikkea sitä tuleekin pohdittua.
Töiden aloittaminen on helpottanut oloa, sillä kuten sanottua, en ehdi pohtia asioita. Olen myös tietoisesti tai tiedostamatta yrittänyt olla kuin elämä olisi ihan tavallista ja mitään poikkeavaa ei olisikaan. Se tuntuu aika uhkarohkealta kohtalon ärsyttämiseltä, jos annan tunteisiin pohjautuvalle ja taikauskoiselle ajattelulle vallan. Realistisesti tiedän, etteivät ajatukseni suuntaan tai toiseen vaikuta asian etenemiseen millään tavalla.
Eilen ja tänään on ollut parempi päivä.
1 kommentti:
Heippa ekaluokan ope! Paljon tsemppiä työvuoteen. Muista, että noilta pieniltä lapsilta tulet myös saamaan energiaa. Sitä itse kaipaan kun en opettajanpöydän taakse nyt pääse. nolla äitisi - sairastuin syöpään ja minulla on aikuistuvia lapsia. Kirjoitit että parhaiten tuet äitiäsi jatkamalla omaa elämääsi. Ei kaiken elämän tarvitse pysähtyä ympärillä. äitinä itse iloitsen kovasti ja tuntuu helpottavaltakin kun näen omien lasteni pärjäävän. Ajatuksiani lisää blogissani. Kysy, haluaisiko äitisi lukea niitä?
Lähetä kommentti