tietokonesukupolven ihminen

Edellisen tekstin kirjoitin tylsääkin tylsemmän koulutuspäivän aivolepohetkinä uudella iPadillani. Ja sen totta totisesti huomaa. Ei siis niinkään sitä, että kirjoitin tekstin aivolepohetkinä vaan sen, että kirjoitin tekstin iPadilla, jonka käyttö on minulle vierasta ja outoa. Tekstin tuottaminen tuntui lievästi samalta kuin olisin yrittänyt kertoa asiasta itselleni melko vieraalla kielellä, vaikkapa englanniksi. Pystyin kyllä sanomaan sen, minkä halusinkin sanoa, mutta ulkoasu ja tekstin muoto jäivät ihan oudoiksi.

Olen käyttänyt tietokonetta ihmisten väliseen viestimiseen kai jo parikymmentä vuotta. Minulle on melkein yhtä luontevaa kirjoittaa asiani kuin sanoa se ääneen. Tai oikeastaan tuntuu, että välillä on paljon luontevampaa kirjoittaa kuin puhua. Pystyn kirjoittamaan täysin keskittymättä sormiini. Teksti vain ilmestyy näytölle sitä mukaa, kun sitä ajattelen. Ja tämä ominaisuus katosi kirjoittamisesta täysin, kun yritin iPadilla avata eilistä menneisyyteen sukeltamistani. Minulle ei muodostunut mitään kokonaiskuvaa kirjoituksestani ja ajatus takkusi. Se tuntui ihan yllättävän turhauttavalta ja kirjoittamisesta katosi kaikki vaivattomuus ja helppous.

Tänään koulutuspäivässä puhuttiin siitä, miten vanhempainillat alkavat vaikuttaa jollakin tavalla aikansa eläneiltä. Vanhemmat eivät enää juurikaan vaivaudu paikalle, vaan odottavat saavansa tarpeelliset tiedot lapsensa koulunkäynnistä netitse. Ja niinhän he kyllä saavatkin. Omalta osaltani ja omasta näkökulmastani ymmärrän sen täysin. Minä koen olevani vanhempien kanssa oikeastaan ihan samalla tavalla yhteistyössä netin välityksellä kuin että näkisin heidät kasvotusten. Suoraan sanottuna on helpompaa olla heidän kanssaan tekemisissä netin välityksellä. Tällöin saan miettiä, mitä haluan sanoa ja muokata sanomaani tarvittaessa ennen viestin lähettämistä. Jos saisin päättää, hoitaisin kaiken viestinnän vanhempien kanssa tekstinä. Outoa kai. Toki tämä edellyttäisi sitä, että vanhemmilta jollakin tulevaisuuden kehittyneellä menetelmällä estettäisiin mahdollisuus irrottaa tekstiäni asiayhteydestään ja käyttää tekstejä minua vastaan. Yritän aina asettaa sanani kirjoitetussa muodossa niin, että väärinymmärryksiä sattuisi mahdollisimman vähän, mutta aina se ei ole mahdollista - ja siitä syystä minäkin käytän edelleen ajoittain puhelinsoittoa tai vanhempaintapaamisia. Luokkani vanhemmat ovat onneksi itsekin erittäin aktiivisia tietokoneihmisiä, joten purnausta nettipitoisesta yhteydenpidosta ei ole kaikunut korviini vielä koskaan.

Eilinen yömyöhään jatkunut retki menneisyyden kirjoituksiin aiheutti sen verran vahvan väsymyksen tunteen tähän maanantaihin, että taidan siirtää seuraavan itsetutkiskeluhetken johonkin tulevaisuuden päivään. Ehdottomasti kuitenkin aion hommaa jatkaa - ja ehkä jossain kohtaa uskaltaudun kohtaamaan myös ne pisteotsikot.

Ennen ja nyt

Sukelsin eilen elämääni. Ihan sattumalta ryhdyin lueskelemaan menneitä tekstejä. Pelkäsin törmääväni niihin kirjoituksiin, joiden otsikot olivat pelkkiä pisteitä. En onneksi törmännyt. Tiettyjä otsikkoja en uskaltanut avata, sillä en halunnut nähdä, mitä nuo ahdistavilta kuulostavat otsikot pitävät sisällään.

Luin joitakin tekstejä elämästä M:n kanssa. Jo vuosia, vuosia sitten tietyt asiat ottivat päähän suhteessamme. Ja lopulta ne ottivat päähän niin paljon, että etsin itselleni oman kodin ja oman elämän. Luin tekstejä, joiden kirjoittamisesta on nyt pari vuotta. Ajattelin tuolloin, että haluaisin pysyä M:n ystävänä. Se osoittautui sittemmin täysin epärealistiseksi ajatukseksi. Siinä tilanteessa olin vain vielä niin kiinni elämässä, jossa en viihtynyt. Niinpä pidin turvallisena ajatuksena,että M:n säilyttäminen elämässäni olisi mukavaa. Nyt en kaipaa häntä enää lainkaan elämääni. En välitä, mitä hänelle kuuluu tai missä hän menee. Kiva, jos hänellä on kaikki kunnossa ja hyvin, mutta sen asian pohtiminen ei tunnu missään määrin merkitykselliseltä.

Luin tekstejä opiskeluajalta. Olin tuolloin 10 vuotta nuorempi, mutta monet tekstit kuulostivat ihan minulta. Siis siltä, mitä olen nyt. Seison edelleen noiden lukemieni tekstien takana.

Aika kului kuin siivillä. Välillä nauratti. Välillä suututti. Joidenkin tekstien taustoja en enää muistanut. Palasin jälleen kerran myös viime jouluun. Luin jopa sähköposteja, joita jouluna lähetin. Loppujen lopuksi luulen, että ehkä kukaan muu ei lopulta ymmärtänyt, miksi väsyin. Mutta olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että hoidin tilanteen sen hetkisillä voimavaroillani niin hyvin kuin se minun taidoillani on mahdollista hoitaa. Halusin selvittää tilanteen avoimesti, enkä jäänyt hiljaa kärsimään tai puhumaan ainoastaan selän takana.

Luin koiriini liittyviä tekstejä. Vanhemman koiran kanssa on käyty pitkä yhteinen tie. Olen oppinut sen kautta itsestäni ja koirista yleisesti.

Taidan palata menneisiin vuosiin vielä uudelleen. Sukellus menneisiin vuosiin oli viihdyttävä ja jäi ihan kesken, kun eilen yhtäkkiä tajusin kellon olevan reilusti yli puolenyön. Onneksi menneisyyteni ei karkaa mihinkään, vaan tekstit odottavat minua kiltisti bittiavaruudessa. :)