aamuöisiä pohdintoja

Heräsin aattoaamuyöllä miettimään. Olin valveen ja unen välimaastossa. Päässäni pyöri ajatus siitä, miten henkisesti heikoilla olen. Ikään kuin minut olisi kuorittu. Kaikki suojakuoret on revitty pois ja minun voimani vastustaa mitään ovat täysin olemattomat. En kestä huutamista. En kestä ärsyyntynyttä ääntä. En kestä ajatusta, että minun pitäisi pystyä ottamaan vastuuta. Yritin pohtia, mitä tapahtuisi, jos nyt joutuisin menemään töihin ja vaikkapa keskustelemaan erään johtoportaan ihmisen kanssa, jonka sosiaaliset ja johtamiseen liittyvät taidot ovat tohvelieläimen luokkaa. Oksettaa melkein fyysisesti tuo ajatus. Ja sitten ajattelin, että ehkä ei ole olemassakaan sellaista fyysistä reaktiota, jolla selviäisin siitä tilanteesta. Itku ei riittäisi. Voimani eivät riittäisi puolustautumiseen tai selittämiseen tai ehkä pakenemiseenkaan. Ehkä tapahtuisi joku henkinen reaktio. En tiedä millainen, mutta ajatus siitä aiheutti pahoinvoinnin tunnetta.

Mitä, jos tämä tunne jatkuu pidempään? Mitä, jos yliherkkyyteni kaikelle negatiiviselle, painostavalle tai vastuuttavalle ei lähdekään pois?

Pystyn käyttäytymään ihan normaalisti täällä kotikotona. Näin luulen. Ainakaan en ole saanut huomautuksia epänormaalista käytöksestä. Yleensä äiti on aika herkkä huomaamaan, jos on jotain huomattavaa. Mutta täällä minulla ei olekaan mitään vastuuta. Menen valmiiseen joulupöytään. Avaan lahjoja. Ja tunnen ahdistusta siitä, että ostamani joululahjat ovat osittain varsinaisia rimanalituksia. Toisaalta osa lahjoista on juuri sellaisia, joita halusinkin ostaa. Niissä on Joku Ajatus taustalla.

Työkaverimies oli soittanut ystävä L:lle, että tietääkö L, että luistelen aika heikoilla jäillä. L sanoi tietävänsä. Työkaveri oli kieltänyt kertomasta puhelusta minulle, mutta L oli vastannut, että hän kertoo siitä huolimatta, koska tahtoo osoittaa, että minusta välitetään. Kyllä minä sen tiedän. Silti rintakehässä tuntuu pahalta. Tasapainoani on horjutettu. Suojamuurini ovat kappaleina. En kestä henkisiä tönäisyjä tai naarmuja. En kestä myöskään henkistä myötätuntoa. Kaikki tuollainen tuntuu samalta raapisi vereslihalla olevaa haavaa.

Mistä saan suojamuurini takaisin? Miten se korjataan?

outo tunne.

Ajoin kotikotiin. Tuntuu oudolta. Toisaalta murheet jäivät työpaikalle - ja ehkä omaan kotiin. Toisaalta.. Tuntuu, että täällä vanhempien luona on helpompi hymyillä. Näinkö helposti palautuminen tapahtui? Oikeastaan tuntuu vähän samalle kuin sairaslomapäivänä tiistaina. On ihan hyvä olla. Pystyn käyttäytymään ja toimimaan. Voin varmaan nauraakin. Mutta jos ajattelen itseäni takaisin työpaikalle, vatsassa tai rinnassa tai jossain tuntuu. Sydän lyö vähän kovemmin.

Ajattelin koko automatkan kotoa kotikotiin rinnakkaisluokan opettajaani ja tätä mennyttä viikkoa. En voi ymmärtää, ettei hän pyytänyt anteeksi. Tai todennäköisesti omasta mielestään pyysi, mutta minulle jäi tunne siitä, että hän pahoitteli tilannetta. Siis sitä, että ollaan siinä tilanteessa missä oltiin. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei osoittanut eleelläkään, että tuntisi jotakin myötätunnon kaltaista tunnetta minun väsymystäni kohtaan.

Ajattelin myös sitä, että jollain tasolla olen itsestäni ylpeä. Pystyin pitämään puoleni. Toimin ammatillisesti, ja silti puoleni pitäen. Pystyin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta huolimatta sanomaan sen, mitä pitikin sanoa. Rehtori ja apulaisrehtori kiittelivät, että sanoin asiani asiallisesti mutta suoraan. Rinnakkaisluokanopettaja kyseenalaisti hirveän vahvasti sen, että olin asiaton, kun lähetin hänelle mailia enkä mennyt suoraan puhumaan. En tiedä mistä se tunne tuli, että tässä kohtaa ja tälle ihmiselle voin vastata kuten ajattelen. Olen miettinyt sitä tuon keskustelun jälkeen. On useita kollegoita, joille olisin asettanut sanani aivan eri tavoin. Mutta tuossa tilanteessa koin itsestään selvänä sen, että voin sanoa suoraan syyn, miksi lähetin mailin. "Jos olisin tullut sinulle asiasta sanomaan, olisin alkanut huutaa. Mä olisin karjunut sulle päin näköä. Olin niin vihainen. Ja mun mielestä se on epäammatillista. Ammatillisin keino, millä minä pystyin tätä asiaa käsittelemään, oli maili." Rinnakkaisluokanopettaja köhisi jotain ja sanoi jotain siihen suuntaan, että "...no.. siinä tapauksessa..."

Ajattelin sitäkin, että ymmärtävätkö rehtori ja apulaisrehtori, että ihan oikeasti arvostin sitä, että sain heiltä apua. Rehtorille lähetin maililla kiitoksen. Siihen en saanut vastausta. Apulaisrehtoria kiitin eilen. En oikein osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen.

Huomaan, että haluaisin puhua ja kirjoittaa tästä ihan loputtomiin. Haluaisin jotenkin puhua ja kirjoittaa tämän kaiken pois tai järjestykseen tai ymmärrettävämmäksi.

Entä jos käy niin, että loman aikana luulen, että kaikki on kunnossa? Nauran. Lomailen. Matkustan ulkomaillekin. Ja palaan levänneenä - toteamaan, että painajainen työpaikalla jatkuu? Tällä hetkellä työpaikkaan liittyy niin vahva itkun pidättelemisen tunne ja ahdistus, että entä jos se ei sula loman aikana pois?

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Yhdet typerät joulujuhlat. Yksi typerääkin typerämpi kollega. Ja työkaverit, jotka eivät tarjonneet apuaan. Luulen, että se on pääsyy. Olen tähän mennessä luottanut työkavereihini kuin peruskallioon. Olen AINA saanut apua, kun on ollut vaikeaa. Olen voinut luottaa siihen, että selkäni takana on joku ottamassa kiinni, jos meinaan kaatua. Nyt tuntuu siltä, että olen yksin. Jos L olisi vielä samalla työpaikalla, näin ei olisi käynyt. Hän olisi jo aikapäivää sitten tehnyt asialle jotain. Hän olisi auttanut. Hän olisi sanonut, että "hemuli, alat olla huonossa hapessa, alahan levätä, minä autan, sinä lepäät". Niin hän teki silloinkin, kun äiti sairastui.

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Ne typerät joulujuhlat, typerä kollega, pettymys työkavereihin. Pitäisihän siitä päästä yli. Ei sen pitäisi maata kaataa. Kukaan ei kuollut tai vahingoittunut - paitsi minä. Nyt se tilanne on ohi ja elämä voisi jatkua. Miksi yhä edelleen märehdin?

Entä, jos ahdistus on olemassa tammikuussakin? Siinä tapauksessa on kai pakko mennä työterveyteen.

yhden lukukauden loppu

Kävin vielä kertaalleen puhumassa apulaisrehtorin kanssa. Halusin kertoa hänelle, että olin viimeinkin pystynyt muodostamaan selityksen sille, miksen pyytänyt apua, kun sitä eniten tarvitsin.

Syy on seuraava:
Siinä vaiheessa, kun kaikki alkoi kaatua päälle ja voimani loppuivat, oli minulla käsissäni joulujuhlien kokoinen kasa solmuun menneitä villalangan pätkiä. Langat olivat niitä vastuualueita, jotka käsiini olivat täysin huomaamatta joutuneet. Ja kun sekaan heitettiin vielä lisää rinnakkaisluokan villalankoja - jotka nekin olivat aivan umpisolmussa, en enää pystynyt ryhtymään lankojen selvittelyyn. En pystynyt enää sanoittamaan siinä väsymyksen pisteessä kollegoilleni, että ensinnäkin tarvitsen apua ja en enää kestä. Olisi pitänyt pystyä pyytämään apua (ja luottamaan siihen, että vaikka rinnakkaisluokkani opettaja kieltäytyi auttamasta kun häneltä keskiviikkona apua pyysin, niin joku muu voisi ehkä suostua auttamaan), olisi pitänyt pystyä kertomaan, mitä mikäkin solmuinen langanpätkä pitää sisällään ja sen lisäksi olisi pitänyt pystyä luottamaan, että homma tulee hoidetuksi. Ja siinä väsymyksen ja paniikin vaiheessa en kerta kaikkiaan ollut kykenevä tuohon kaikkeen. Helpointa ja minulle armeliainta oli tehdä itse.

Apulaisrehtori kiitti, että pystyin sanomaan rinnakkaisluokan opettajalle suoraan, mikä minua painoi. Ja tein sen asiallisesti kaikesta henkisestä hajoilustani huolimatta. Onneksi hän näkee asian noin. Se tuntuu hyvältä. Olostani ja jaksamisestani huolimatta pystyin sanomaan sen mitä piti ja riittävän suoraan, mutta silti asiallisesti.

Päivän aikana juttelin yhden jos toisenkin opettajan kanssa jaksamisestani. He näkivät, etten jaksa. Tai että mennään ihan voimieni äärirajoilla. En pysty hymyilemään. En vain osaa. Tämä sama tunne oli silloin, kun sain kuulla äitin syövästä ja silloin kun serkku yritti itsemurhaa. Näin minä kai reagoin äärimmäiseen stressitilanteeseen. En millään saa kasvoille vilpitöntä rehellistä iloista hymyä. Tuntuu irvistämiseltä, jos edes yritän.

Yleensä suhtaudun työhöni ja elämään ylipäätään aika ronskillakin huumorilla. Tänään en pystynyt. Pitäydyin lähinnä pois luokasta ja oppilaiden läheisyydestä, koska en kyennyt tarjoamaan heille sitä iloa alkavasta lomasta, jonka he ansaitsisivat. Onneksi luokkamme koulunkäyntiavustaja luki tilannetta ja taisin siitä suoraankin sanoa, että yritän nyt vain olla oppilaille mahdollisimman näkymätön. Hän pisti oppilaita touhuun ja katsoi, että homma etenee. Minä puolestani kuljetin kaikkea mahdollista luokkaan kulkeutunutta takaisin paikoilleen ympäri koulua ja välillä kävin purkamassa tuntoja opehuoneessa istuneille.

Työparierkkaopeni yritti painostaa minut soittamaan työterveyteen. En halunnut soittaa, vaikka tiesin kyllä että se voisi olla järkevää. Soittaisin, jos olisi mikä muu tahansa aika vuodesta kuin joulu. En halua aloittaa joululomaa työterveydessä itkien. Lopulta sanoin, että kiitos, mutta jos hän vain pystyy, niin jos voisi lopettaa painostamisen. En nyt kestä sitä. Lupasin soittaa työterveyteen tammikuussa, jos vielä tuntuu samalta. Ehkä ei tunnu. Todennäköisesti ei. Hän ja monet muutkin aikuiset olivat vilpittömän huolissaan.

Ei tästä näin isoa juttua pitänyt tulla. Minun piti vain olla vihainen joulujuhlaan asti ja sen jälkeen stressin ja vihaisuuden ja pettymyksen ja ahdistuksen piti olla pois pyyhittyä. Ehkä pääsen tästä tunteesta irti, kun lähden vanhempien luokse ihan juuri kohta joulua viettämään. Ehkä sitten taas saan yön nukuttua ilman, että herään valvomaan neljältä yöllä.

tyhjyys.

Keskustelu tuli ja meni. En hajonnut, vaikka lähellä käytiin. Sain sanottua kai tärkeimmät mitä pitkin. Kerroin, että olen vihainen. Kerroin, että maksumiehinä olisivat olleet lapset, jos minä olisin jättänyt laskun maksamatta ja vain seurannut sivusta katastrofia. Sanoin, että tekisin saman valinnan uudestaan, mutta toivon, etten enää koskaan joudu tuota valintaa tekemään. Kerroin, etten enää ikinä halua tekemään paniikkipelastuksia. Kerroin, että autan erittäin mielelläni, jos avuntarpeesta kerrotaan hyvissä ajoin tai ylipäätään edes pyydetään apua.

Rehtori yritti ohjailla vastapuolta siihen, että hän sanottaisi anteeksipyyntönsä minulle. Näin ei tapahtunut. Vastapuoli kyllä pahoitteli jotakin, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että hän vilpittömästi olisi puolestani pahoillaan. Hänellä oli paljon selityksiä ja syitä moneen asiaan, mutta kaikki selitykset tuntuivat tosiaa juuri siltä. Selityksiltä.

Lopuksi kättelimme.

Mutta minulle ei tullut oloa, että vastapuoli olisi oikeasti oppinut jotain. Tuntuu tyhjältä. Kerroin, etten aio kantaa kaunaa, kunhan vain loman aikana saan itseni taas kasaan. Enkä aiokaan. Mutta nyt en pysty aloittamaan vielä puhtaalta pöydältä. Olen liian rikki ja väsynyt. En ollut alkuunkaan työkuntoinen tänään enkä ole huomennakaan. Mutta aion silti jaksaa. Haluaisin ottaa lomaa ja vain nukkua tai vaikka itkeä, mutta en halua erota oppilaista näin. En halua päästää heitä joululomalle toivottamatta itse rauhallista jouluaikaa heille.

On siis tosi ristiriitaiset fiilikset. Olen surullinen siitä, että joulu lähestyy. Haluaisin jäädä sairaslomalle, mutta haluaisin myös olla läsnä, kun todistukset jaetaan. Tahtoisin levätä, mutta haluaisin myös tehdä töitä lasten kanssa.

"Sä näytät tosi surulliselta", sanoi yksi hyvä työkaverini. En ole jutellut hänen kanssaan pitkiin pitkiin aikoihin, mutta hän sanoi seuranneensa facesta, miten raskaalta meno näyttää. Kyynelet nousivat silmiini. En voinut sanoa mitään. Työkaveri halasi ja toivotti jaksamista.

"Nyt meet kotiin ja päiväunille", sanoi toinen. "Sä näytät surkealta." Hän taputti olkapäätäni. Painoin pään alas ja nyökkäsin.

Rehtori kiitteli joulukahvitilaisuudessa puheessaan yhteistyötä ja työyhteisöämme. "Te autatte toinen toisianne. Kiitos siitä." Painoin otsan käsiini, tuijotin pöydän pintaa ja yritin ymmärtää. Kai niin pitää sanoa aina joululomanaloituspuheessa. Mutta silti tuntuu pahalta.

Eikö sen olisi kuitenkin voinut jättää sanomatta?

päänsisäisiä keskusteluita

Olen tänään käynyt uudestaan ja uudestaan ja uudestaan läpi sitä, mitä huomenna ehkä tulee tapahtumaan. Mitä minä sanon? Mitä rehtori sanoo? Mitä ääliö sanoo? On niin paljon, mitä haluaisin sanoa ja todennäköisesti unohdan kaiken. En viitsi kirjoittaa mitään paperillekaan, koska olen jo ladellut lauantaina kirjoitettuun mailiin aika paljon kaikkea. Haluaisin ehdottomasti muistaa painottaa sitä, että mitä siitä, jos minä tulin loukatuksi. Kyllä tästä selvitään jotenkin. Mutta entä, jos minä en olisi ollut parin kollegan avulla turvaamassa hänen oppilaidensa selustaa joulujuhlissa? Siinä eivät auttaisi mitkään anteeksipyynnöt eikä oikeastaan kukaan nousisi puolustamaan oppilaita. Näin luulen. Minä sentään osaan puolustaa itseäni. Hän olisi aiheuttanut usealle oppilaalle niin häpeällisiä kokemuksia esiintymiseen ja kouluelämään liittyen, ettei sellaista pyyhitä välttämättä edes ajan kanssa pois oppilaiden muistoista.

Minua pelottaa. Mitä, jos käy niin, että jälleen kerran vastuu kaikesta jää minulle? Entä, jos rehtori unohtaa tulla paikalle? Entä, jos hän olettaa, että minä johdan puhetta? En pysty siihen. Entä, jos käykin niin, että tämä kaikki on jollakin erittäin mystisellä tavalla kuitenkin minun syytäni? Olen yrittänyt keksiä, millaista päätelmäreittiä tämä päätyisi siihen, että minä olen toiminut väärin.

Tiedän, että ääliö on maininnut apulaisrehtorille jotain siitä, että jatkossa hän toivoo, että puhutaan suoraan.. En kysynyt apulaisrehtorilta, mitä tuo tarkoitti. Olisi pitänyt. Ehkä se selviää huomenna. Mutta vaikken perjantaina - päivää ennen joulujuhlaa - mennytkään hänelle suoraan sanomaan, että hänen luokkansa esitys on aivan kaaos, niin joka tapauksessa huolehdin, että asia tuli huomioitua. Kerroin asiasta sekä apulaisrehtorille (joka kävi tuolloin mainitsemassa ääliölle juontojen harjoitustarpeesta), että kollegalleni, joka työskenteli tunnin perjantaina tuossa luokassa yhdessä ääliön kanssa. En ehkä mennyt sanomaan suoraan, mutta tämä vain siksi, että siitä olisi tullut riita. Tai ainakin minä olisin käyttäytynyt huonosti. Enkä halunnut aiheuttaa riitaa. Ja kun tähän lisätään vielä se, etten ole ääliökollegani pomo, niin millä valtuuksilla minä olisin mennyt häntä käskemään tai edes ohjeistamaan?

Miten muuten tämä voisi olla minun vikani? En keksi. Mutta se voi johtua siitä, että mielikuvitukseni on tällä hetkellä tahmea ja liisterinen, enkä saa kuviteltua asioita. Ehkä olen mokannut jollain täysin käsittämättömällä tavalla. Jos asia huomenna kääntyy niin, että minun pitää pyytää jotain anteeksi, joudun käymään todella vahvan sisäisen korjausprojektin. Olisin pirstaleina, jos tämä olisikin jotenkin minun syytäni.

Toivon, että huomenna rehtori aloittaa puheen. Minä saan istua hiljaa. Ehkä sen jälkeen rehtori kysyy jotain ääliöltä ja hän saa kertoa oman näkemyksensä. Ehkä sitten pystyn vielä sanomaan sen, että oppilaat tässä olisivat pahimmassa tapauksessa olleet maksumiehiä.

Miten keskustelun pitäisi päättyä, että pystyisin taas katsomaan ääliötä kohti ja kutsumaan häntä joksikin muuksi kuin ääliöksi? En tiedä. En tiedä, mistä voisin nähdä tai tuntea, että ääliö oikeasti ymmärtää, mikä meni pieleen ja oikeasti ei tee näin enää koskaan. Ymmärrän, että hän on nuori opettaja ja ilmeisesti hyvin kokematon työelämässä. Sitä suuremmalla syyllä haluaisin saada jotenkin sen kokemuksen, että hän ymmärtää täsmälleen, miksi missään työpaikassa ei voi toimia kuten hän nyt toimi. Hän on ihan kaikkien työpaikkojen kauhukollega, jos hän kokee voivansa jättää töitä toisten niskoille. Etenkin, jos toisten niskoille jätetyissä töissä dead-linet paukkuvat ja kollegoiden tehtäväksi jää vain katastrofin minimoiminen kuten nyt kävi.

hermolepo

"Riittääkö sulle pelkkä tiistain lepo? Jos olisit keskiviikonkin ja tulisit vaan siihen keskustelutilaisuuteen?"

"Kyllä mä tulen jo keskiviikkona. On töitä sen verran tekemättä, etten hyötyisi kotona olemisesta mitään, kun stressaisin töitä, joita en saisi kotoa käsin tehtyä."

"Okei."

"Pistän jotain ohjeita sijaiselle..."

"Kyllä me täällä selvitään, ei tarvita ohjeita, lepäät vaan."

"Pistän ohjeita, niin on helpompi sitten levätä."
----------

Yksi inhottavimmista oireista tämän kaiken takia on se, etten pysty käyttämään mielikuvitustani. Tähän asti olen aina rakastanut sitä henkistä palapeliä, minkä parissa joululahjoihin liittyen puuhaan. Pohdin ja käyn ajatustyötä. Mikä lahja sopisi kenellekin? Mitä veli mahtaisi haluta? Tai mitä hän ei ole keksinyt haluta, mutta minä keksin että hän voisi siitä ilahtua.. Entä äiti? Puhkun iloa ja mielikuvitus pursuttaa tietoisuuteen kaikkia ideoita. Nyt minulla ei ole ainoaakaan ideaa. Mielikuvitus on ihan jäässä. En oikein osaa selittää, miltä se tuntuu. Ikään kuin en pystyisi keskittämään ajatuksiani yhteen asiaan. Pystyn toimimaan ja liikkumaan, mutta suunnitelmallisuus on täysin kadoksissa. En pysty suunnittelemaan, mitä tekisin ruuaksi tai milloin siivoan tai tiskaan. Tai milloin menen nukkumaan. Kaikki yritykset tehdä suunnitelmia tuntuvat ahdistavalta.

Nukuttaa. Toisaalta ei. Lähden jouluostoksille, koska se lienee jollain tavalla parasta hermolepoa sairaslomapäivänä. Saan tehtyä asioita, jotka työpaikan tilanteen takia ovat jääneet tekemättä. Ja ehkä sen jälkeen nukun vähän lisää. Todistuksetkin mietin jo alustavasti valmiiksi. Teen siis töitä sairaslomallakin, mutta ehkä se on ihan ok, jos se mielestäni helpottaa?

jaksaa, jaksaa?

Ajattelin, että kunhan jaksan joulujuhliin asti, niin sitten on lupa relata. Sitten stressi helpottaa, kun kaikki on tehty. Enää on vain hengailua ja ajan kuluttamista.

Ei siltä tunnu.

Itkettää vähän mistä sattuu -jutuista ja tuntuu siltä, että värit ovat kadonneet. Että kaikki on tasaista ja harmaata. Ei tunnu stressaavalta, mutta tasan varmasti ei tunnu normaaliltakaan. Välttelen edelleen tätä ääliötä ja pelkään, koska hän tulee kulman takaa vastaan.

Rehtori tuli tänään hiljaa sanomaan opehuoneessa, että "ehtisitkö juttelemaan?" Sain oppilaille valvojan, joten tassuttelin rehtorin huoneeseen. Itketti jo sinne kävellessä. Rehtori tuijotti minua ja minä tuijotin sormiani. Olisi pitänyt sanoa jotain, mutta en oikein tiennyt mistä aloittaa tai mitä sanoa. Sain sitten kuitenkin muotoiltua jotain siihen liittyvää, että mikä kaikki on mennyt pieleen ja että en suostu tälläiseen enää ikinä. Rehtori kuunteli ja vaikutti ymmärtäväiseltä. Hän halusi tietää, voisinko kertoa, miten tältä tulevaisuudessa vältyttäisiin. Sanoin, että tein työlistan ja lähetin sen kollegoilleni juuri sen takia, että ehkä ensi jouluna näin ei kävisi.

Vääntelin sormiani ja pyöritin avainta kädessäni. En halua itkeä, sanoin. Rehtori puhui jotain siitä, että itkeminen on ihan normaalia. Nyökyttelin ja nielin pois kurkun kuristavaa tunnetta. Rehtori näytti siltä, että kohta hänkin itkee. Jostain syystä itkeminen töissä on todella ison kynnyksen takana. En halua menettää kontrollia. En pystyisi sanomaan sitä, mitä haluan sanoa, jos alan itkeä. Tosin enpä pysty sanomaan niitä itkemättäkään. Sovittiin, että jutellaan keskiviikkona yhdessä ääliön, minun ja rehtorin kesken. Mitähän siitäkin tulee..

Iltapäivällä apulaisrehtorikin tuli juttelemaan. Hän halusi tietää, mikä on se asia, mitä ääliöltä tässä haluan tai mihin pyrin. Miten ääliö voisi tämän minulle korvata, apulaisrehtori kysyi. Hämmennyin. En minä tuollaista ole ajatellut eikä se tunnu missään määrin olennaiselta kysymykseltä. Miten voi korvata jotain, mikä on jo tapahtunut? Mistä minulle voisi taikoa joulumielen tai mistä saisi tehtyä menneitä päiviä lisää niin, että saisin lahjat ostettua? Ei tätä voi korvata. Tehty mikä tehty, sanoin. En minä mitään korvausta kaipaa, vaan sen, että ääliö ymmärtää, miten väärin on toiminut. Väärin sekä minua että etenkin lapsia kohtaan.

Pystyin keskustelemaan apulaisrehtorin kanssa paljon rennommin. Ehkä siksi, että vieressä puuhasi 18 lasta, joten operooli oli vahvana päällä. Apulaisrehtori vannotti, että jatkossa minun pitää ehdottomasti kertoa, jos tuntuu liian raskaalta. Hän pahoitteli omaa toimintaansa. Kerroin, että olin tämän ääliötyypin jälkeen seuraavaksi surullisin siitä, miten kollegat minua kohtaan toimivat. He eivät kysyneet, miten voisivat auttaa. Se tuntuu edelleen pahalta.

Apulaisrehtori kysyi, että pitäisikö minun levätä huominen. "Kyllä mä jaksan", sanoin.

Palattiin oppilaiden kanssa atk-luokasta omaan luokkaan ja pöydällä oli kollegalta kortti ja lahja. Itketti ihan hurjasti. Kortissa luki, että hän ymmärtää ja tietää, miten paljon minä olen tehnyt. Että olen toiminut esimerkillisesti. (En ole. Olen toiminut väärin itseäni kohtaan ainakin.)

Nyt olen kotona ja apulaisrehtorin puhelimeen on lähtenyt kaksi viestiä:

"Pitäisköhän mun kuitenkin nukkua huominen tai jotain..? En oikein saa itseäni kasaan ja päässä lyö aika tyhjää nyt kun työpäivän jälkeen pysähdyn ekaa kertaa tälle päivälle."

"Tai siis tuntuu siltä, etten ehkä pysty olemaan oppilaille sellainen mitä pitäisi tai olemaan läsnä. luulin että juhlan jälkeen olisi helpompaa, mutta tämä päivä oli aika raskas."

En ole saanut vastausta. Ovatkohan viestini menneet perille tai ehkä en ole työkyvytön? Voin kyllä mennä huomenna töihin. Mutta on aika hillittömän ponnistuksen takana, että pystyn hymyilemään ja olemaan empaattinen oppilaita kohtaan.

selvittelyn vuoro

Juhlat on nyt hoidettu.

En saanut paniikkikohtausta tai itkenyt töissä - vaikka lähellä olikin useampaan kertaan. Ääliöope ei tullut puhumaan minulle ja näin jälkeenpäin luulen, että hän varmaan pelkäsi minua tänään. En pystynyt ottamaan edes katsekontaktia tähän henkilöön ja kuljin häntä vältellen, jotta säästyisimme riidalta.

Puhuin iltapäivällä ystävä L:n kanssa asiasta ja hän nauroi, että tällä opettajalla on varmaan ollut kusi sukassa tai jännäpissa housussa, sillä L:n mielestä olen lähes pelottava, kun otan viileän (taisi käyttää sanaa "jäisen") tilanteesta selviämistä helpottavan asenteeni käyttöön.

Ääliöopettaja ihan oikeasti sitten toi juontajansa juhlaan niin, että he eivät saaneet kertaakaan harjoitella juontoa niin kuin se oikeasti juhlassa menee. Sillä hetkellä, kun yleisö istui jo juhlasalissa ja juhlan piti alkaa, ryhtyivät jännityksestä tutisevat oppilaat kyselemään juonnon niitä osasia, joiden avulla juonnot oli tarkoitus hoitaa. Jääpala vatsassani oli melkoinen, kun kannoin juontajille omien oppilaideni itse itselleen valmistamat juonnon osaset ensimmäistä kertaa nähtäväksi. Musiikki alkoi soida ja juontajat passitettiin lavalle.

"Älä hoida, kyllä ne hoitaa, joille se kuuluu." Ai ihan todellako? Siltäkö tämä vaikuttaa?

L ihmetteli puhelimessa, että "Eikö kukaan sanonut sulle, että mä voin auttaa?" Ei. Kukaan ei sanonut niin. "Mutta... Mutta.. Jos sä sanoit, ettet jaksa ja että sulla on liikaa hommia, niin.. niin eikö kukaan sanonut, että voi auttaa?" Ei. Tajusin sen itsekin vasta nyt. Kaikki sanoivat, että "Älä suostu tekemään." He eivät sanoneet, että "minä voin auttaa". Absurdia.

Nyt tilanne on siis se, etten minä ole kykenevä juttelemaan ääliöopettajan kanssa tästä asiasta. Alkaisin itkeä ja mitätöisin koko jutun. En osaisi livenä pitää puoliani, koska olen niin väsynyt. Niinpä konsultoin ystävä L:aa ja sain hänet auttamaan mailin kirjoittamisessa. Kirjoitin siis tekstin, jossa avasin, miksi toimin kuten toimin ja listasin kaiken sen, mitä tämä ääliö jätti minun hoidettavakseni. Kirjoitin myös, että pistän mailin johdolle tiedoksi. L luki mailini ja sain sille hänen hyväksyntänsä. L sanoi, että maili on asiallinen ja sen voi lähettää. Kirjoitin, etten ole tällä hetkellä kykenevä keskustelemaan ääliön kanssa tästä asiasta. Jos hän haluaa jollain tapaa selittää toimintaansa tai avata muutoin näkökulmaansa minulle, hän voi kirjoittaa omalta osaltaan myös mailin.

Kirjoitin rehtorille ja apulaisrehtorille saatesanoiksi, että haluaisin selvittää tämän konfliktin, mutta minulla ei ole siihen keinoja.

Nyt jään odottamaan. Nyt en suostu enää olemaan se aktiivinen osapuoli vaan nyt olen oman osani tehnyt. Ehkä saan jonkin selityksen. Jos en saa, jää kyseisestä ihmisestä niin paska maku suuhun, etten voi kuvitella hänen kanssaan enää mitään syvempää yhteistyötä. Sen jälkeen me olemme vain samassa rakennuksessa töissä, hän tekee mitä tekee ja minä teen jotain ihan muuta.

pohjalla ollaan

Minulle alkoi tulla kahdestakin suunnasta vihjauksia, että ehkä tämä minulle hommansa jättänyt opettaja aikookin kenellekään mainitsematta kasata tekemättömän esityksensä huomenaamulla varttia ennen juhlan alkua. Ensin totesin ilman epäröintiä, että ei ikimaailmassa. Ei mitenkään. Mutta sitten alkoi pelottaa. Olen hoitanut esityksen tilalle toiset esiintyjät ja kyseiset lapset ovat kokeilleet esitystä kenraaleissa. Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä juhlaa aloittamassa on kaksi yhtenevää esitystä? Entä, jos aamulla edessä on tilanne, missä minä olenkin haukkujen kohteena ja haukkujana tämä henkilö, jonka töitä olen hoitanut viimeiset viikot. Henkilö, jonka takia olen aivan hermoromahduksen partaalla.

Siinä samassa tajusin, että tuo tilanne menisi täysin yli minun tämän hetkisen jaksamiseni ja kestokykyni. En pystynyt edes puhelimessa työkaverilleni sanoittamaan, miten ehkä reagoisin. En pystynyt sanomaan, mitä tunnen. Ei kukaan voisi toimia niin, eihän? Ei kukaan valmistaisi joulujuhlaesitystä 15 minuuttia ennen juhlaa, eihän? Työkaveri ei osannut vastata eikä varsinkaan suostunut sanomaan, että "ei, kukaan ei tekisi niin". Hän sanoi, että ajatus oli käynyt hänenkin mielessään. En saanut sanottua kai mitään järkevää. Sen kuitenkin tajusin, etten pysty hoitamaan tätä tilannetta. En mitekään. Minun jaksamiseni äärilaita on saavutettu. Aivan sama, kenen vikaa tämä kaikki on. Aivan sama, mitä olisi pitänyt tehdä tai jättää tekemättä. Aivan sama. Minä en enää pystynyt ottamaan vastaan. Lähetin lähiesimiehelleni tekstiviestin, jossa täysin rehellisesti kerroin, mikä ajatus mieleeni on tullut ja että en ole kykenevä hoitamaan tätä tilannetta itse. Kerroin, että haluan viimeiseen asti välttää riitaa, joten pyydän apua tähän tilanteeseen. En voi luvata, että pystyn käyttäytymään asiallisesti.

Muutamia hetkiä myöhemmin lähiesimies vastasi. Hän lupasi selvittää asian jo nyt illan aikana, ettei homman selvittäinen jää aamuun. Hän kiitti siitä, että olin kertonut asiasta ja toivotti jaksamista huomiseen. Helpotti. Hetkeksi. Jes. Minun ei tarvitse hoitaa, joku muu tekee tämän asian puolestani. Hetken kuluttua työkaverini soitti. Kerroin tekstiviestistä. Kerroin, että nyt helpotti. Sitten tajusin, että työkaverini saattaa ehkä hermostua siitä, että hänen esityksensä on korvattu toisella. Ehkä hän on alusta asti ajatellut, että kasaa esityksen juhlasalin ovella. Ei kai kukaan voi olla niin tärähtänyt, mutta jospa hän silti on? Mistä minä sen voin tietää?

Puhelun aikana sovittiin, ettei minua jätetä huomenna yksin kohtaamaan tätä ihmistä. Minulla on seuraneiti, joka huolehtii siitä, että tulee sanotuksi pelkästään asiallisia sanoja, jos on pakko asiasta puhua. Sanoin, etten ehkä pysty olemaan edes siinä tilanteessa paikalla, jos minua vastaan sanotaan yksikin poikkipuolinen sana tämän henkilön toimesta. Minun pääni ei sitä tällä hetkellä kestä. Sovittiin, että tarvittaessa voin kääntää selkäni ja vain kävellä tilanteesta pois. Joku muu selvittää kesken jääneen tilanteen, jotta minä pääsen pois.

Vähän naurattikin. Ei työn pitäisi olla tälläistä. Tämä on aivan sairasta. Ei työpäivästä selviämiseksi pitäisi joutua tekemään tälläistä suunnitelutyötä. Sovittiin, että nähdään aamulla kahvihuoneessa ja sitten kuljetaan läpi huomisen yhdessä. Lopetin puhelun ja kävelin koirien kanssa lenkin loppuun.

Pääsin lähes kotiovelle asti, kun esimieheltä tuli uusi viesti. Kollegani oli ehtinyt kuulla esityksen korvautumisesta ja asia on selvitetty. Reaktio viestiin oli jotenkin ihan pois mittakaavasta. En edes tiedä, miksi tieto siitä, että kyseinen opettaja on saanut tiedon esityksensä korvautumisesta jo aiemmin tänään, vaikutti kuten vaikutti. Pesin koirien tassut ja aloin laskea tunteja. Ainoa ajatus oli, että jos nyt alan itkeä, onko naamani aamulla vielä turvonnut. Saanko itkeä, vai pitääkö tämäkin nyt vaan kestää? Totesin, että kello on niin paljon, että olen itkemättä. Pakko oli kuitenkin saada jotenkin purkaa tilannetta, mutta puhelimessa en olisi pystynyt itkemättä sanomaan sanaakaan. En ainoaakaan. En olisi pystynyt edes kuuntelemaan kenenkään ääntä itkemättä. Niinpä istuin tietokoneelle ja etsin netin syövereistä ensimmäisen tutun, joka eteen sattui. Yritin löytää työkavereista jotakuta, mutten löytänyt.

Siinä hetkessä olin aivan palasina. Lähes paniikissa. Stressin määrä oli niin lähellä ylittää kestokykyni, että pohdin, saanko ehkä paniikkikohtauksen tai tulenko hulluksi tai jotain muuta mielenkiintoista. Olen joulukuussa tehnyt joulujuhlien yleisen järjestämisen osalta kirjaimellisesti kymmenen ihmisen työt, joten se, että joutuisin huomenna ottamaan vastaan vielä syytöksiä tai äyskimistä tuntui täydellisen kestämättömältä ajatukselta. Sain työkaverini kiinni facesta ja kirjoitin vain "apua". Työkaveri oli lähdössä juuri jonnekin, joten kirjoitin, että "ei tässä hätää. selvitään kyllä huomisesta. kyllä tämä tästä." Puhelin alkoi soida. Työkaveri yritti saada minut puhelinyhteyteen. Kirjoitin faceen, etten voi vastata. En voi alkaa itkeä. Laitoin tekstiviestin, että puhutaan huomenna. Kirjoitin myös, että tätä ei ruveta huomenna sitten käymään läpi murehtimalla, vaan tämä on pakko kääntää jotenkin vitsiksi. Toinen vaihtoehto olisi pistää kännykästä musiikki soimaan korviin ja selvitä huomisesta kuulematta kenenkään puhetta.

Pelkäsin, että alan huomenna itkeä töissä. Tai jos tämä opettaja tulee kritisoimaan ihan mitä tahansa, saan pakoreaktion ja juoksen ulos koulusta ja menen pois. Tai lukitsen itseni vessaan tai menen piiloon väestönsuojaan. Entä, jos jättäisin työpäivän huomenna kokonaan väliin? Saisin esimieheni kyllä ymmärtämään. Ilmottaisin, että minä en pysty. Että minä en nyt vain pysty. En ole työkykyinen.

Mutta ei niin voi tehdä. Ensinnäkään en voi hylätä oppilaitani tuohon tilanteeseen yksin selviämään. Lisäksi en voi tehdä niin kollegoilleni. Enkä esimiehelleni. Enkä kai itsellenikään. Kai.

---------------

Päätin, että selviän huomisesta. Käännän tämän kaiken jotenkin vitsiksi. Lähetin työkaverille viestin, että huumorilla. En itke.

---------------

Tiedän, että varmasti ihan hillittömän suuri osa tästä kaikesta minun kokemuksestani johtuu väsymyksestä. Stressin määrästä ja siitä, että tiedän stressin kohta helpottavan. Tiedän sen. Tiedän, että tämä tuntuu tältä vain nyt. Huomenna tai ensi viikolla tai ensi vuonna tuntuu toiselta. Ja että maailmankaikkeuden mittakaavassa tämä on surkean mitätön asia. (Jossain kohtaa joulukuuta pyrin pienentämään stressiäni vertaamalla omaa tilannettani erään tutun lapsen tilanteeseen, jonka isä tekee kuolemaa. Se piti minut kasassa sillä hetkellä. Minun murheeni on niin pieni, että on lähes asiatonta olla siitä rikki. Niin moni muu kärsii enemmän. Enhän minä tee kuolemaa tai kärsi fyysisesti.)

Mutta nyt tiedän myös sen, että oli minun työmääräni muiden mielestä ihan mikä tahansa, niin minulle se on liikaa. Minun hermorakenteeni on nyt kiristetty äärimmilleen. Tämän enempään minä en pysty. Tätä enempää stressiä minä en kestä. Jos huomenna saan osakseni yhdenkin poikkipuolisen sanan, pääsen seuraamaan, millaisen reaktion se minussa aiheuttaa. Toki saatan yllättää itseni, ja kestän tilanteen täysin tyynenä. Tai sitten en.

En tiedä.

sitä vaan miettii..

..että joku tässä nyt on pielessä. Joko minä teen jotain väärää tai sitten minulle tehdään jotain väärää. Tai sitten on väärinkäsitys. Jotain.

Tämän joulun alla en ole ostanut ainoaakaan lahjaa. En ole edes harkinnut, että askartelisin kortteja tai edes lähettäisin valmiita tiimarikortteja. En ole jaksanut. Olen aivan poikki. Lahjat on vielä hankittava, mutta kortteista olen luopunut tälle joululle.

Töissä elämä on aivan päälaellaan. Minulla piti olla joulujuhlissa vastuu omasta luokastani. Meidän piti tehdä juhlan juonto, auttaa lavasteiden siirtämisessä ja tuoda juhlan alussa saliin kynttilät kulkueessa. Kuulosti kivalta ja sopivan oppilaita vastuuttavalta. Totuus on kuitenkin se, että kaksi päivää ennen joulujuhlia totean olevani vastuussa oikeastaan ihan kaikesta. Liioittelematta.

Kutsuin joulujuhlatiimin koolle, koska kukaan muu ei sitä tehnyt. Olen tuuraava säestäjä. Juontajien kärryillä pitäjä. Äänimies. Yhteislaulujen harjoituttaja. Salin koristelija. Koristeiden valmistaja. Juhlan taustadiojen kirjoittaja ja suunnittelija. Huolehdin juhlasaliin tietokoneen, joka oli mystisesti kadonnut. Juhlassa tietokoneen käyttäjä. Henkilö, jolta voi kysyä mitä tahansa juhlaan liittyen ja minä joko tiedän vastauksen tai jos en tiedä selvitän, tai vaihtoehtoisesti hoidan epäselvän asian järjestykseen.

Ainoat hommat, joista olen onnistunut pitäytymään syrjässä, on puvustaminen ja juhlan valaistuksen asentaminen.

Puvustamisen hoitaa yksi koulunkäyntiavustajistamme, eli joulujuhliin osallistuvat muut 8 opettajaa ovat ottaneet vastuulleen seuraavat hommat: oman luokan esityksen valmistelu. (Ja yksi ystävällinen suostui tänään ottamaan vastuulleen valaistuksen, koska minä melkein itkin.)

Nämä kahdeksan kuitenkin sentään tekevät jotain. Yksi ääliö on jättänyt tuonkin homman tekemättä. Hänen luokkansa vastuulla oli saada kuntoon kaksi pientä esitystä, joista toinen ei vaadi kuin kävelemistä. Ja kuinka ollakaan, toinen esityksistä on nyt - kaksi päivää ennen joulujuhlia - ihan alkutekijöissään. Ja toista esitystä ei ole olemassakaan. Niinpä minulla yllättäen on muutama homma lisää. Järjestän puuttuvan esityksen tilalle toiset esittäjät ja autan ääliö-open luokan toisen esityksen esittäjiä parhaani mukaan. Ja miksikö minä heitä autan? Miksei se ääliö oma opettaja? No kun hän ihan hupsista keikkaa vaan, ei tänään ehtinyt tulemaan kenraaliharjoituksiin.

Näin ollen lauantaina noin 300 ihmistä juhlii minun yöunillani ja hermoni riekaleilla maksetuissa juhlissa. En saa nukuttua ja tällä hetkellä ollaan siinä vaiheessa, että töissä ja kotona lähinnä itkettää. En ymmärrä, miten tähän tilanteeseen on tultu ja miten voi olla mahdollista, ettei kukaan muu näe tässä tilanteessa oikeastaan mitään outoa. Minä EN ole tarjoutunut vapaaehtoiseksi kuin murto-osaan noista hommista. Ja silloinkin tarjoutuessani oletin, että kun tarjoudun vapaaehtoiseksi, niin vastavuoroisesti joku muu tekee jotain muita hommia.

Minulla on kuitenkin arvaus, miksi näin on käynyt. Jotenkin siinä kai kävi niin, että kukaan muu ei ottanut juhlia millään tavalla vastuulleen. Minä suostuin olemaan koollekutsuja - vaikka tämä ääliö-ope oli oikeasti vuosisuunnitelmaan kirjattu koollekutsuja. Sen jälkeen tein raakaversion juhlan kulusta, koska ajattelin, että se helpottaa suunnitelmapalaverin kulkua. Ja sen jälkeen kukaan muu ei enää olekaan tarttunut mihinkään hommaan omatoimisesti, vaan kaikki on jätetty roikkumaan. Vaikka olen erittäin suurpiirteinen ihminen, en mitenkään kestä sitä, että asiat jätetään tekemättä. Niinpä olen niitä tehnyt, jotta helpottaisin omaa stressiäni. Ja vaikka olen asiasta puhunut ja puhunut ja puhunut työtovereilleni ystävälliseen sävyyn, he vain jättävät vastuun ottamatta.

Mutta miten he voivat tehdä niin? Miten heitä ei yhtään häiritse, että minä jätän oman luokkani oman onnensa nojaan, että pystyn pelastamaan toisen joulujuhlan kenraaliharjoitukset täydeltä katastrofilta? Miten ketään ei ihmetytä, mitä minä siellä kenraaleissa ylipäätään edes teen, kun oman luokkani juhla on vasta tuon juhlan jälkeen? Miksi kukaan ei sano, että "minä voin tehdä"? Miksi he sanovat, että "Älä suostu tekemään kaikkea!!", mutta eivät sitten kuitenkaan itse tee mitään minun taakkaani helpottaakseen?

Olen jotenkin hirveän pettynyt kaikkiin työtovereihini. (Ja tietenkin tähän yhteen ääliöön.) He ovat mukavia ja sosiaalisia ja toimeliaita. Miksi he siis toimivat kuten toimivat?

Ja helppoa se on tulla sanomaan, että "älä tee". Tai kyseenalaistamaan, että "miksi ihmeessä teet, jättäisit tekemättä ja muiden vastuulle". Mitä hittoa. Sitähän minä juuri yritän. Ja minun yritykseni kuitataan jollakin "älä stressaa, jätä hoitamatta, kyllä ne sitten hoitaa, joiden tehtävä se on" -tokaisulla, ja samalla juuri tämä tokaisija itse on se, jonka pitäisi alkaa hoitaa asioita.

Lähetin tänään täysin ystävällisen mailin kollegoilleni. Kirjoitin, että tänä vuonna olen päässyt tutustumaan joulujuhlan järjestämiseen liittyviin haasteisiin. Kirjoitin 12 otsikon listan, johon sisällytin kaikki ne hommat, jotka tämän joulukuun aikana olen hoitanut. Lisäsin mukaan myös valomiehen hommat ja puvustamisen. Kirjoitin, että toivon tämän mailin auttavan ensi jouluna juhlien järjestäjiä. Ja samalla elän toivossa, että he lukiessaan edes hetken miettivät, mitkä tuon piiiitkän listan asioista he ovat hoitaneet. Yhden: "Oman luokan esitys kuntoon hyvissä ajoin". (Ja senkin huonosti eli aivan viimetipassa.)

Tänään siis aamulla kuulin ääliö-open luokassa työskentelevältä koulunkäyntiavustajalta täysin yllättäen, että rinnakkaisluokanopeni oli jättänyt luokkansa esityksen puoliksi tekemättä. (Lisäksi hän siis oli juhlatiimin koollekutsuja, joten hänen vastuullaan olisi pitänyt olla juhlien yleisilmeen ja kokonaisuuden hallinta. Minä hoidan senkin puolen.) Olisin voinut karjua ja sylkeä. Olisin voinut potkaista jotakuta. Ja koska en tietenkään voinut reagoida mitään tuohon suuntaankaan, päädyin pitämään karjunnan ja hillittömän turhautumisen kyynelet sisälläni. Näytin ilmeisesti kuitenkin aika hurjalta, sillä koulunkäyntiavustaja sanoi vakavana, että "sä näytät ihan hirveän vihaiselta". Sanoin, että olenkin. Olen aivan vitun vihainen. Niin minä sanoin. Ja sen jälkeen aloin hoitaa tämän ääliön puuttuvaa esitystä kuntoon.

En yleensä suutu ihmisille. Työkavereille en ole suuttunut vielä koskaan. En pidä riitelystä. Saatan hermostua ja ärähtää, mutta oikeasti suutun vain äärimmäisen harvoin. Nyt olen todellakin suuttunut. En haluaisi nähdä silmissäni tätä ääliötä. En haluaisi kuulla hänen mahdollisia selityksiään tai olla kuulematta hänen selityksiään. Kumpikin vaihtoehto on siis yhtä huono. Jos hän selittää, minun on pakko lopulta sanoa, että "olihan tää raskasta, mut ei se... kyllä se siitä, kato.. hehe. Oon hengissä vielä." tai jotain muuta työni ja yöunieni vajeen täydellisesti mitätöivää. Tai sitten hän ei missään vaiheessa ymmärrä edes selittää. Ja se on aivan yhtä perseestä.

En tiedä, miten pääsen tästä suuttumuksesta yli. Olen suuttunut tällä tavoin eläessäni ehkä kolme kertaa, enkä edelleenkään halua olla näiden silloisten suuttumukseni kohteiden kanssa missään tekemisissä. He ovat käyttäytyneet minua kohtaan aikoinaan niin asiattomasti, ettei minulla ole enää mitään mielenkiintoa nähdä tai kuulla heitä. Mutta nyt on kyseessä kollega, jonka kanssa minun on pakko tulevaisuudessakin olla tekemisissä.

"Sun pitää ajatella se niin, että ei se ihminen välttämättä ole paha tai huono, ainoastaan sen teot on", sanoi yksi läheisimmistä työkavereistani.
"Mutta kun sen teot kielii niin hillittömästä välinpitämättömyydestä minua ja etenkin lapsia kohtaan, että mä en kertakaikkiaan voi sitä sietää."
"Mutta se on vaan teko, koita ajatella se niin. Ei se ihminen."
"Ei se ole pelkkä teko. Teon taustalla on sen ihmisen täydellinen välinpitämättömyys ja se ei ole teko. Se on sitä ihmistä itseään."

Meidän koulussa ei jaeta vuoden korvaamattomin/vuoden uhrautujakollega/vuoden "hoidan-kaiken" -palkintoja. Miksi hemmetissä minä suostuin tähän kaikkeen?

täällä taas

Tänään alkoi jälleen uusi lukuvuosi.

Ensimmäistä kertaa viiden ja puolen vuoden urallani minua ei jännittänyt pätkääkään. Nukuin yöni hyvin. Menin töihin rentona ja iloisena. Ei ollut selvää ajatusta, mitä aion muksujen kanssa tehdä, mutta oli selvä ajatus siitä, että ei se mitään haittaa. Elämä menee kuitenkin omalla painollaan eikä ensimmäisenä päivänä kuitenkaan saa mitään maata mullistavia juttuja aikaiseksi. :)

Oli ihan rehellisesti sanottuna tosi kiva nähdä taas oppilaita. Juteltiin, vitsailtiin ja naurettiin. Tehtiin luokan oveen luokan tunnus, ryhmätyönä tietenkin. Lykkäsin sekavalla ohjeistuksella muutaman oppilaan käteen paperit, joista oli tarkoitus leikata luokan numero ja kirjain ja muodostaa niistä palapeli.

"Noni, voitte ruveta hommiin."

Ja niin ne ryhtyivät. Yksi leikkasi ja jakoi hommat kaikille ryhmäläisille. Muut odottivat _kärsivällisesti_ omaa palapelin palaansa. Jossain vaiheessa joku kävi sanomassa, että "Ope mä oon auttanu melkein kaikkia meidän ryhmän jäseniä! :)" Sitten ryhmät pikkuhiljaa valuivat luokan ovelle kokoamaan ja kiinnittämään palapelejä. Kolmosluokkalainen nappasi mukaansa porukkamme ykkösluokkalaisen ja ohjeisti, että "tuu mukaan nyt mennään kiinnittää nää, kato tonne!" Minä en sekaantunut puuhaan, paitsi jos joku pyysi nimenomaan minulta apua. Aika vähän kyllä pyysivät. Ryhmillä oli oikein toimivia metodeja, miten palapelit saatiin tehtyä ja koottuakin vielä.

Minun mussukat. :)

On ihan hirveän jännää nähdä, miten nykyiset kolmoseni käyttäytyvät enkun ja kässän tunneilla uusien opettajien kanssa. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että luottoni on vahva ja petyn kyllä ihan älyttömästi, jos oppilaani osoittavat huonoa käytöstä. (Saattavat hälistä ja pölistä ja sen sellaista, mutta siis jos oikeasti ovat ilkeitä tai inhottavia, niin se menee aika uskomattoman puolelle.)

Toivon todella, että oppilaani pääsevät loistamaan sosiaalisilla taidoillaan myös koulumme muiden opettajien kanssa. Olisi aivan mahtavaa niin opettajien kuin oppilaidenkin puolesta, jos homma lähtisi sujumaan niin hyvin kuin se omassa luokassakin näyttäisi edelleenkin sujuvan.

Luokalleni tuli tänään viisi uutta oppilasta. Yksi viime vuoden luokista piti pienen kokonsa takia jakaa muille luokille. On erittäin mielenkiintoista seurata, miten he ehkä pystyvät sukeltamaan luokkamme ilmapiiriin sisälle. Luokkamme sisäänrakennettu henkihän on se, että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja arvostettavia. Oppilaani arvostavat silminnähtävästi paitsi luokalla olevia hyviä ystäviään, myös muita luokkamme oppilaita ja kaikkia meitä luokan aikuisia. Minua ei ole koskaan haukuttu tai kohdeltu heidän toimestaan ilkeästi. Eikä käsittääkseni muitakaan luokkamme aikuisia. Toki oppilaani ovat vain ihmisiä ja hekin ovat joskus väsyneitä ja levottomia ja rikkovat koulun sääntöjä. Mutta he eivät kohdista väsymystään, levottomuuttaan tai sääntöjen rikkomista henkilökohtaisesti minuun tai muihin aikuisiin. :)

Ja kaiken muun hyvän ja kauniin lisäksi luokassamme on enemmän kuin tavallista, että aina joku auttaa toista. Eikä auttaja ole aina se yksi ja sama, vaan kuka milloinkin auttaa missä milloinkin. Jos on taitava kässässä, auttaa virkkauksessa. Jos osaa hyvin piirtää, hahmottelee jonkun piirroksen toiselle. Jos matematiikka sujuu, neuvoo vierustoveria. Jos joku on levoton, ohjeistaa rauhoittumaan. Sellaista pientä, jossa oikeastaan ihan kaikki pääsevät vuorollaan olemaan niin neuvojina kuin neuvottuinakin. :) Ja mikä parasta, neuvoja ja apua osataan ottaa vastaan ja jopa aika ajoin kiittää avusta.

Nyt tuntuu siltä, etten enää koskaan millään voi tulevaisuudessa saada näin hyvää luokkaa käsiini. Jollain tavalla se tuntuu kovin surulliselta ajatukselta. Toivottavasti olen väärässä.

Se Tunne

En oikein osaa kuvailla Sitä Tunnetta. Se tuntuu siltä, että pitäisi tehdä jotain hienoa. Että luovuus jollain tavalla kutittaa aivoja. Että. Tai että ilo ja innostus kuplii kuin sampanjalasissa. Että ulkoisesti olen ihan tyyni, mutta sisällä tärisee.

Ehkä haluaisin valokuvata? En tiedä.
Maalata jotain? Mahdollisesti.
Kirjoittaa? Sitä juuri tällä hetkellä teenkin.

Jotain.

Tämä tunne tulee ja menee. Ja silloin, kun tätä tunnetta ei ole, on hirmuisen hankalaa luoda yhtään mitään. Toki tämä tunne tulee välillä laimeampana ja silloin piirustelen jotain ilman sen suurempia suunnitelmia. Ja sitten joskus Se Tunne iskee kovempaa. Silloin kirjoitan ehkä runon. Useinkin Sen Tunteen iskiessä kirjoitan runoja. Se on nopea tapa purkaa tämä tunne. Joskus olen kirjoittanut satujakin tämän tunteen iskiessä.

"Ota vuosi vuorotteluvapaata ja luo", sanoi työkaverini joskus. Mutta entä, jos tämä tunne ei iskekään juuri silloin? Ei tämän tunteen tuloa jotenkin voi pakottaa. Olisihan se aika huikea tunne kirjoittaa lastenkirja ja kuvittaa se itse. Tai runokirja. (Ei mitään abstraktia tai syvällistä tai loppusoinnutonta. En pidä sellaisista runoista juurikaan. Pidän hauskoista, ehkä surullisista. Sellaisista joissa jollain tavalla on selkeä väri. Kirkkaan punainen, vaikkapa.)

Kimalainen surisi.
Ja sen maha murisi.
Kun ei ollut simaista,
kukkaa jota imaista.

Lempirunoni. Jotain simppeliä, hassua, oivaltavaa. (En löydä netistä runon kirjoittajan nimeä. Minä se joka tapauksessa en ole.) Tämän runon väri on mielessäni lämpimän keltainen. Ehkä keväisen vihreä.

Kerran tämä tunne iski elokuvateatterissa. Katsoin elokuvaa ja jostain ihan kulman takaa mielessä alkoi hyristä. Muistan, että pääsin aika pitkällekin siili-aiheisessa runossa elokuvan vilistäessä aika vahvasti ohi keskittymiskykyni. Elokuvan ajan koitin painaa rivejä mieleeni. En muista, tuliko runosta koskaan valmista tai kirjasinko sitä koskaan mihinkään.

Miksi kukaan ei juuri nyt tarvitse synttärionnittelurunoa? Miksi kukaan ei juuri nyt ole saanut uutta koiraa, jonka kunniaksi voisin kirjoittaa muutaman rivin? Pitäisikö lähteä koirien kanssa ulos valokuvaamaan?

Sen kun tietäisi.

itkettäisi, ellei vituttaisi.

Luulin, että lääkärit ymmärtäisivät ihmisen fyysistä olemusta. Luulin, että he olisivat ikään kuin "nähneet kaiken". Siis että mikään erikoisempikaan ei voisi heitä kovin paljon hetkauttaa suuntaan tai toiseen. Luulin, että lääkärit jos ketkä tietävät. Luulin, että he ymmärtäisivät, ettei esimerkiksi kehitysvammaisuus tartu tai ettei ihonväri tai seksuaalinen suuntautuminen tee ihmisestä ihmisenä yhtään sen kummempaa kuin jostakusta toisesta ns. "normaalista". Luulin, että tämä asia opetetaan heille lääkiksessä. Varmaan opetetaankin. Mutta en voinut ennen tätä päivää edes kuvitella, että se jäisi jollekin lääkäriksi opiskelleelle epäselväksi.

Tänään kuitenkin kuulin (hyvin pienen) mutkan kautta lääkäristä, jonka mielestä poikkeavuus on kai ihan jees, mutta vain siinä tapauksessa, ettei hän tai hänen perheensä itse joudu moiseen osalliseksi.

Siis on ihan jees, että on olemassa homoja, tummaihoisia, lihavia, lyhyitä, kehitysvammaisia, änkyttäjiä, pälvikaljuisia, liikuntarajoitteisia, dysfaatikkoja, jne. Mutta ei niiden saatana sentään tarvitse minun elämääni sekoittaa.

Menee aika pikkuisen yli hilseen, että lääkäri voi ajatella noin. Eikö koulutus edes jollain tasolla poista kyseiset ennakkoluulot ja suoranaisen tietämättömyyden? Ei näköjään.

Tässä kuluneen parin vuoden kuluessa olen tullut jotenkin erityisen tietoiseksi siitä, miten ylimielisesti ns. normaalit ihmiset suhtautuvat "poikkeavaan". Aloitetaan ensinnäkin siitä, että poikkeavahan on itse asiassa normaalia. Epänormaalia luonnossa - ja elämässä noin yleensä - on kaikenlainen yhdenmukaisuus ja samanlaisuus. Asiat eivät ole keskenään samanlaisia. Eläimet poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Kasvit poikkeavat toisistaan lajin sisällä. Maat poikkeavat toisistaan. Lumihiutaleet poikkeavat toisistaan. Ei ole kahta samanlaista elämää. Ei kahta samanalaista ihmistä. Miksi ihmeessä silloin joku kokee olevansa normaali ja voivansa siksi suhtautua hyvinkin ylimielisesti johonkin toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään?

Inhoan facebookin "kehitysvammaisetkin ovat ihmisiä, mutta 95% ystävistäsi ei lisää tätä statukseensa" -statuksia. Ne henkivät alentuvaa suhtautumista ja korostavat sitä, että "minä normaali ihminen tässä olen kovin ymmärtäväinen". Inhoan ajatusta, että minun pitäisi sääliä kehitysvammaista tai tummaihoista tai lesboa tai lihavaa. Säälillä asettaisin itseni jotenkin ylemmäksi heitä. Ja mitä halvatun sääliä he oikein kaipaavat?

Kuvottaisi kuitenkin väittää, että itse olisin jotenkin jumalaisen hyväksyvä, suvaitse tai edes ymmärtäisin erilaisuutta. En todellakaan. Minä en hyväksy pedofiliaa. En hyväksy sitä, että joku tekee uskontonsa varjolla tekoja, jotka loukkaavat toista ihmistä. En ymmärtäisi saati hyväksyisi, jos muslimi tulisi ja potkaisisi koiraani. Toisaalta en hyväksyisi tai ymmärtäisi samaa käytöstä keneltäkään muultakaan. En hyväksy sitä, että minut kategorisoidaan jonkinlaiseksi vain sillä perusteella, miltä näytän. Kaiken kaikkiaan olen varmasti hyvinkin suvaitsematon ihminen. Mutta silti ajattelen, että lähtökohtaisesti kaikki ihmiset ovat arvonsa ansainneet ja se on heillä kaikilla siinä vaiheessa, kun kohtaamme tavalla tai toisella. Yksilöt voivat menettää silmissäni ihmisarvonsa ja voin olla yksilöä kohtaan todella suvaitsematon.

Mutta vaatii kyllä melkoista mielen köyhyyttä väittää, että joitakin pitkälle meneviä päätelmiä ihmisestä ja kaikista hänen ominaisuuksistaan voisi tehdä niinkin suurpiirteisen asian kuin ihonvärin, iän, sukupuolen, uskonnon, kehitysvammaisuuden tai vammattomuuden tai painon perusteella.

Mitä ihmettä ihminen silloin vihaa, jos hän vihaa maahanmuuttajia? Hän vihaa lasta, joka käy koulua, opiskelee matematiikkaa, saa hyviä numeroita kokeista. Hän vihaa äitiä, joka ruokkii kymmenhenkisen perheensä joka päivä. Hän vihaa työtöntä miestä. Hän vihaa isoäitejä. Hän vihaa kahvilassa istuvaa isoisää. Hän vihaa poikajoukkoa, joka perjantaiyönä pahoinpitelee taksijonossa seisovan.

Mitä ei hyväksy ihminen, jolle kehitysvammaisten integrointi yhteiskuntaan on kauhistus? Hän ei hyväksy lasta, joka puhuu viittomalla. Hän ei hyväksy nuorta, joka lukee ja kirjoittaa ja puhuu, mutta liikkuu huonosti. Hän ei hyväksy aikuista, joka käy töissä, tapaa ystäviä ja elää kaiken kaikkiaan sitä niin paljon korostettua normaalia elämää.

En ymmärrä, miten yhdellä sanalla voi selittää sen, mitä niin paljon pelkää/vihaa/ei voi hyväksyä. Eihän noissa maahanmuuttaja- ja kehitysvammainen-termien alle lukeutuvissa ihmisissä ole juuri mitään yhteistä?

miehiä ja miehiä.

Oltiin nuoruuden kaveriporukalla perinteisellä Tallinnan risteilyllä. Ja jälleen tuli todistetuksi, että on olemassa miestyyppi, jota en kerta kaikkiaan voisi kuvitella puolisokseni. Nuoruuden kaveripiirini miehet edustavat juuri tätä miestyyppiä. He ovat ihan mukavia ihmisiä noin periaatteessa, mutta etenkin humalatila nostaa pintaan juttuja, joita en voi (enkä oikeastaan edes halua) ymmärtää.

Ulkoisesti en osaa määrittää miehelle "mittaa". Mutta sisäisesti rajoja ja mittoja onkin ihan yllinkyllin.

Olen varmaan jotenkin pinnallinen tai rajoittunut, mutta en osaa kuvitella rinnalleni autonasentajalinjajamppaa tai muutoinkaan puolisoa, jonka yleissivistys laahaa jossain hyvin matalalla. Joo-o, eihän autonasentajalinja ja yleissivistys välttämättä korreloi keskenään - mutta aika vähässä ovat minun kokemukseni henkilöistä, jotka ovat käyneet ammattikoulun 15-vuotiaana, siirtyneet työelämään 18-vuotiaana JA ovat yleissivistyneitä ja avarakatseisia.

Oikeastaan tuo yleissivistys on lähes ainoa kriteeri. Siis nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en keksikään kovin pitkää kriteerilistaa. :) Myös sosiaalisten kykyjen löytyminen on tärkeää.

Nuoruusvuosien kaverini ovat varmaankin Perussuomalaisten kannattajia. Ulkomaalais"viha" on melkein oksettavaa. Somaleista ja "neekereistä" puhutaan kuin ne olisivat maailman kymmenes ihme ja nimenomaan aika negatiivisessa mielessä. Muslimit ovat heidän mielestään varmaankin järjestäen terroristeja ja islam = terrorismi ja naisten alistaminen. Nuoruusvuosien kaverimiehet ovat rockabilly-henkisiä ja yhä kypsässä kolmenkympin iässä jengiasiat ja stiletit ovat osa heidän arkeaan. On tärkeää, mitä lätkäjoukkuettä kannatat tai missä kaupungissa elät. Heinonalaiset vs. lahtelaiset vs. vääksyläiset, jne. Se tuntuu minusta ihan käsittämättömältä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että naisia puolustetaan nyrkkiraudat käsissä ja "vittuakokatotmunmuijaa"-riidanhaastoheitot ovat ihan tavallisia.

Toki tuo mielikuva on korostettu ja provosoivasti esitetty. Heissä on paljon hyvääkin. He ovat käytännön ihmisiä. Korjaavat auton ihan tuosta vaan. Rakentavat omakotitalon. Perustavat perheen ja ovat hyviä isejä ja äitejä. He pitävät kavereistaan huolta - joskin itse koen, että osaan pitää huolen ihan itse itsestäni, enkä kaipaa ainoaakaan stilettiä tai nyrkkirautaa siihen tueksi.

Mutta meinasi mennä herne henkoseen, kun juttelin kaveriporukkaan avioliiton kautta tulleen armeijassa töissä olevan Äijän kanssa. Nuuska huulessa kyseinen Äijä kauhisteli sitä, että teen töitä itä-Helsingissä. Kuulemma somalit on ihan kauheita ja kun tulevat armeijaan, niin unohtavat, miten suomea puhutaan. Kyseinen Äijä ihmetteli, että puhuvatko nämä somalit minulle ihan oikeasti suomea?! Juu, kyllä puhuvat. Todella kitkerästi huomasin toteavani, että "ne on lapsia siinä missä kuka muukin. Ihan tavallisia ihmisiä." Juttu katkesi kuin veitsellä leikaten siihen. Mainitsin vielä siitä, että ihan takuuvarmasti suomalaisetkin harrastavat sitä, että jos joutuvat ulkomailla pulmiin vaikka viranomaisten kanssa, he "unohtavat", miten kielillä puhutaan. Sehän on varmasti yksi tavallisimmista keinoista välttää nuhteita/sakkoja/jne. Tähän ei kyseinen Äijä osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi en sortunut provosoimaan tai ryhtynyt kasvattamaan reissulla mukana olleita. Ei ole minun tehtäväni eikä se oikein sovi muutenkaan, kun ollaan sen verran vähän tekemisissä. Fakta kuitenkin on, että enää nykyään en löydä itseäni tuollaisesta seurasta missään muualla kuin nuoruuden kaveripiireissä. Enkä haluakaan löytää.

aika hurisee

Ohhoh, onpas siitä aikaa, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut! :O

Tammikuun jälkeen ei suoranaisesti ole tapahtunut paljonkaan. Olen elellyt omaa elämääni omassa kodissa ja puuhannut koirien kanssa kaikenlaista. Agilityä nyt lähinnä.

Töitä on jäljellä ennen kesälomaa enää viisi viikkoa. Vuosi on mennyt todella vauhdilla. Kakkoseni ovat ihan tuota pikaa kolmosia - eivätkä siis enää alkuunkaan pikkulapsia. Ihan karmeaa, että edellisen porukkani kanssa aloitin kolmosluokasta, vedin heidät kutosluokan loppuun ja nyt nuo penteleet ovat syksyllä koulumme ysiluokkalaisia! :O Olen siis seurannut heidän elämäänsä kolmosesta kohta ysiin asti. Se on ihan huikean pitkä aika. Ensimmäinen ikälisäkin rapsahti tilille, joten tosiasia on, että olen ollut alalla viisi täyttä vuotta.

Kesäloman odotus ei tunnu ainakaan vielä niin huikaisevan kovalta urakalta kuin aikaisemmin. Kyllä se loma sieltä tulee. Viikkoja on enää ihan kauhean vähän ja tekemiset tulevat kyllä tehtyä. Ja jos eivät tule, jäävät sitten tekemättä. Tuskin kuitenkaan jäävät. Aina ne on tullut tehtyä, vaikka miten olisi panikoinut tai jättänyt panikoimatta.

Vappu meni mökillä vanhempien kanssa. Ensimmäinen vappu varmaankin kymmeneen vuoteen, kun mitään erikoisen erityistä ei tapahtunut. Toisin sanoen ensimmäinen vappu eron jälkeen. Tähän asti on aina oltu Otaniemessä enemmän tai vähemmän humalassa. Mutta hyvä näin. En ole kaivannut takaisin menneeseen rehellisesti ja liioittelematta vielä kertaakaan. En hetkeäkään. Kai nyt voisi jo sanoa, että ero todellakin oli oikea ratkaisu? M on kylläkin kutsunut itsensä tänne kylään parin kuukauden välein. Itse en koe tarpeelliseksi kutsua häntä kylään tai olla muutenkaan tekemisissä. Mutta saahan tänne tulla, jos siltä tuntuu. Ja oli M kolmikymppisillänikin ihan kutsuttuna vieraana. Että mikäpä siinä. Mutta itse en kaipaa yhteydenottoja pätkääkään, vaikka kuluisikin pari kuukautta, että ei pidetä oikeastaan mitään yhteyttä. Se vaihe elämästä oli ja meni.

Ehkä joskus alkaa joku uusi vaihe tuon parisuhde-elämän osalta. Mutta nyt olen ihan tyytyväinen näin itseksenikin. :)

tyttöjen välisestä ystävyydestä

Yksi parhaista ystävistäni on L. Entinen kollega, nykyinen "pelkkä" kaveri.

Olen useampaan otteeseen käynyt hänen kanssaan läpi asiaa, jota en pysty ymmärtämään. L:lla on todella läheinen ystävä, jonka kanssa L on asunutkin puolisen vuotta. Tunnen itsekin kyseisen ihmisen, mutten ole koskaan kokenut suurta sielujen sympatiaa hänen kanssaan. En oikein pidä ihmisistä, jotka suuttuvat äärimmäisen helposti. Suoraan sanottuna pelkään sellaisia ihmisiä. Inhoan riitelemistä (paitsi erityisen hyvistä syistä, jolloin riitelen aivan mielelläni), joten tälläisten ruutitynnyrien läheisyys aiheuttaa ahdistusta.

Tämä ihminen todellakin suuttuu omasta mielestäni lähes järjettömistä syistä. L ja kyseinen henkilö eivät ole juurikaan olleet puheväleissä yli pariin kuukauteen, koska L unohti, että tämä henkilö on jäämässä yökylään eikä ollut näin ollen hakenut patjaa äidiltään lainaksi. Mitään vahinkoa ei kuitenkaan aiheutunut, sillä L:n äiti asuu parin kilometrin päässä ja patjan hakeminen kävi alle vartissa. Yöpaikka järjestyi ja mitään haittaa tästä ei koitunut kenellekään. Siitä huolimatta tämä henkilö "rankaisee" L:aa edelleen. Hän on siis paitsi herkkä suuttumaan, hän on myös äärimmäisen pitkävihainen. Hän rankaisee henkilöitä käyttäytymällä täysin kylmästi vaikka miten pitkiä aikoja - eikä suostu edes kertomaan, mistä tässä nyt oikein rangaistaan. Ja kyse siis on kolmenkympin rajapyykin ylittäineistä tytöistä.

Olen monta kertaa kyseenalaistanut, miten hyvä ystävä noin toimiva ihminen oikein voi olla. En kuitenkaan halua nostaa tätä asiaa kovin usein esille, sillä L kuitenkin kokee, että kyseinen henkilö on hänelle erittäin rakas ystävä ja viimeksi asiasta keskustellessa L melkein itki. Eli rangaistus kyllä toimii ja on erittäin tehokas. Mutta minä en voi ymmärtää enkä hyväksyä.

Minun mielestäni tuo toimintatapa on väärä ja kohtuuton. L kyllä selitti, että kyse on tyttöjen välisestä ystävyydestä ja se muistuttaa lähes parisuhdetta. Mutta enpä eläisi tuollaisessa parisuhteessakaan. Minulla ei koskaan ole ollut ystävää, jonka kanssa olisin riidellyt tuolla tavalla. Tai oikeastaan millään tavalla. Yhden ainoan kerran olen totaalisesti hermostunut erääseen ystävääni ja muutamaan kuukauteen emme olleet tekemisissä. Mutta siitäkin on 15 vuotta aikaa. Ehkä siksi en oikein tajua, miten tyttöjen välinen ystävyys voi pitää sisällään noin suurta draamaa. (..tosin olen kyllä huomannut, että useilla muillakin kavereillani on ystäviä, joiden kanssa he ottavat lähes verisesti yhteen.)

Onko tyttöjen välinen ystävyys usein tuollaista? Kuinka kukaan ottaa vastaan ystävältä tuollaista käytöstä? Eikö ystävän kanssa kuulu viihtyä? Eikö ystävään pitäisi voida luottaa? Ei kai ystävyyden kuuluisi olla jatkuvaa (tai ainakin toistuvaa) vääntämistä, suuttumista ja lepyttelyä? Vai enkö minä tiedä oikeasta ystävyydestä sittenkään mitään?

Haluaisin tietää.

Oletan, ettei miesten välinen ystävyys sisällä noin suuria tunteita.