miehiä ja miehiä.

Oltiin nuoruuden kaveriporukalla perinteisellä Tallinnan risteilyllä. Ja jälleen tuli todistetuksi, että on olemassa miestyyppi, jota en kerta kaikkiaan voisi kuvitella puolisokseni. Nuoruuden kaveripiirini miehet edustavat juuri tätä miestyyppiä. He ovat ihan mukavia ihmisiä noin periaatteessa, mutta etenkin humalatila nostaa pintaan juttuja, joita en voi (enkä oikeastaan edes halua) ymmärtää.

Ulkoisesti en osaa määrittää miehelle "mittaa". Mutta sisäisesti rajoja ja mittoja onkin ihan yllinkyllin.

Olen varmaan jotenkin pinnallinen tai rajoittunut, mutta en osaa kuvitella rinnalleni autonasentajalinjajamppaa tai muutoinkaan puolisoa, jonka yleissivistys laahaa jossain hyvin matalalla. Joo-o, eihän autonasentajalinja ja yleissivistys välttämättä korreloi keskenään - mutta aika vähässä ovat minun kokemukseni henkilöistä, jotka ovat käyneet ammattikoulun 15-vuotiaana, siirtyneet työelämään 18-vuotiaana JA ovat yleissivistyneitä ja avarakatseisia.

Oikeastaan tuo yleissivistys on lähes ainoa kriteeri. Siis nyt kun asiaa tarkemmin mietin, en keksikään kovin pitkää kriteerilistaa. :) Myös sosiaalisten kykyjen löytyminen on tärkeää.

Nuoruusvuosien kaverini ovat varmaankin Perussuomalaisten kannattajia. Ulkomaalais"viha" on melkein oksettavaa. Somaleista ja "neekereistä" puhutaan kuin ne olisivat maailman kymmenes ihme ja nimenomaan aika negatiivisessa mielessä. Muslimit ovat heidän mielestään varmaankin järjestäen terroristeja ja islam = terrorismi ja naisten alistaminen. Nuoruusvuosien kaverimiehet ovat rockabilly-henkisiä ja yhä kypsässä kolmenkympin iässä jengiasiat ja stiletit ovat osa heidän arkeaan. On tärkeää, mitä lätkäjoukkuettä kannatat tai missä kaupungissa elät. Heinonalaiset vs. lahtelaiset vs. vääksyläiset, jne. Se tuntuu minusta ihan käsittämättömältä. En kerta kaikkiaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että naisia puolustetaan nyrkkiraudat käsissä ja "vittuakokatotmunmuijaa"-riidanhaastoheitot ovat ihan tavallisia.

Toki tuo mielikuva on korostettu ja provosoivasti esitetty. Heissä on paljon hyvääkin. He ovat käytännön ihmisiä. Korjaavat auton ihan tuosta vaan. Rakentavat omakotitalon. Perustavat perheen ja ovat hyviä isejä ja äitejä. He pitävät kavereistaan huolta - joskin itse koen, että osaan pitää huolen ihan itse itsestäni, enkä kaipaa ainoaakaan stilettiä tai nyrkkirautaa siihen tueksi.

Mutta meinasi mennä herne henkoseen, kun juttelin kaveriporukkaan avioliiton kautta tulleen armeijassa töissä olevan Äijän kanssa. Nuuska huulessa kyseinen Äijä kauhisteli sitä, että teen töitä itä-Helsingissä. Kuulemma somalit on ihan kauheita ja kun tulevat armeijaan, niin unohtavat, miten suomea puhutaan. Kyseinen Äijä ihmetteli, että puhuvatko nämä somalit minulle ihan oikeasti suomea?! Juu, kyllä puhuvat. Todella kitkerästi huomasin toteavani, että "ne on lapsia siinä missä kuka muukin. Ihan tavallisia ihmisiä." Juttu katkesi kuin veitsellä leikaten siihen. Mainitsin vielä siitä, että ihan takuuvarmasti suomalaisetkin harrastavat sitä, että jos joutuvat ulkomailla pulmiin vaikka viranomaisten kanssa, he "unohtavat", miten kielillä puhutaan. Sehän on varmasti yksi tavallisimmista keinoista välttää nuhteita/sakkoja/jne. Tähän ei kyseinen Äijä osannut sanoa oikein mitään.

Onneksi en sortunut provosoimaan tai ryhtynyt kasvattamaan reissulla mukana olleita. Ei ole minun tehtäväni eikä se oikein sovi muutenkaan, kun ollaan sen verran vähän tekemisissä. Fakta kuitenkin on, että enää nykyään en löydä itseäni tuollaisesta seurasta missään muualla kuin nuoruuden kaveripiireissä. Enkä haluakaan löytää.