havainto

Edellisen tekstin kirjoitettuani lähdin koirien kanssa iltapissalle. Siellä kävellessäni tajusin, ettei tämä luokkajärjestely jatku ikuisesti. Menetän tämän jossain vaiheessa. Toki olen ymmärtänyt, että viimeistään viiden vuoden kuluttua oppilaani siirtyvät yläluokille. Mutta sitä en ole tullut ajatelleeksi, että seuraava luokkani ei pääse oppimaan samoja asioita, mitä oppilaani nyt oppivat. He eivät mitä todennäköisimmin saa mahdollisuutta oppia erilaisuuden hienouksia. He eivät saa luokkaansa neljää aikuista ja joukkoa erityislapsia. He tulevat jäämään paitsi jostain jättiläismäisen merkittävästä. Se surettaa jo nyt.

Todennäköisesti tulevat oppilaani ovat tällä hetkellä vaippaikäisiä taaperoita (, sillä aikomukseni ei todellakaan ole luopua tästä projektista ennen kuin on ihan pakko). Ja jo nyt suren heidän puolestaan. En pysty mitenkään opettamalla opettamaan heille sitä, mitä nykyiset oppilaani joka päivä oppivat. En pysty tuottamaan sellaista oppimisympäristöä, jossa pääsee tuntemaan empatian tunteita, auttamaan, sopeutumaan ja näkemään erilaisuutta siinä laajuudessa, jossa oppilaani nyt pääsevät sitä näkemään ja kokemaan. Se ei mitenkään ole mahdollista, jollei erilaisuus tule osaksi arkea. Mitkään opetustuokiot, teemaviikot tai ystävyysluokat eivät voi opettaa sitä, mitä nykyiset oppilaani saavat oppia.

Se tuntuu jotenkin hurjan surkealta.

oma mahtava luokkani

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun luin jälleen kerran uudella ihmisellä facebookissa kiertävän statuspäivityksen:

"Tiesitkö, että kehitysvammaiset lapset eivät ole sairaita? Tai että kehitysvammaiset lapset eivät kaipaa parannusta vaan sitä, että sinä ja minä hyväksymme heidät sellaisina kuin he ovat. 90% ystävistäni ei tule kopioimaan tätä seinälleen vähintään tunniksi. Oletko sinä yksi 10%:stani?"

Siis mitä hittoa. Pitäisi pystyä hyväksymään kaikki kehitysvammaiset sellaisena kuin he ovat? Enhän pysty hyväksymään kaikkia epäkehitysvammaisiakaan sellaisena kuin he ovat. Miten ihmeessä pystyisin siihen sitten kehitysvammaisten kohdalla?

Eikö kenenkään muun korvaan tuo toive/ajatus kuulosta paitsi täysin mahdottomalta, myös erittäin alentuvalta? Ehkä jopa melko loukkaavalta? Kehotan sijoittamaan sanan "kehitysvammainen" tilalle vaikkapa sanan "nainen" tai "lihava" tai sen tämän hetken muotisanan, "homo". Eikö ala kuulostaa lähinnä vitsiltä koko statuspäivitys?

------------------

Työskentelen päivittäin kehitysvammaisten lasten kanssa. Oma luokkani koostuu siis virallisesti kahdesta eri luokasta, mutta oppilaille olemme enemmän tai vähemmän yksi iso luokka, jossa osa oppilaista on eskareita, osa ykkösiä, osa kakkosia, osa kehitysvammaisia, osa poikia, osa tyttöjä, jne.. Olemme siis kirjava sakki.

Olen elämäni varrella huomannut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä miellyttäviä kuin toiset. Joidenkin kanssa juttu ei vain luista ja toisten kanssa oleminen on erittäin luontevaa ensi hetkestä alkaen. Ja jos joku olisi aiemmin kysynyt, päteekö sama kehitysvammaisiin, olisin ollut erittäin hämilläni. Saako siis sanoa, että en tule juttuun tuon kehitysvammaisen kanssa? Entä, saako sanoa, ettei pidä jostakin kehitysvammaisesta? Saako sanoa, etten pysty hyväksymään tuon kehitysvammaisen toimintaa jossakin yhteydessä? Saako kehitysvammaista torua tai saada hänet vihastumaan? Saako kehitysvammaisesta vitsailla opehuoneessa?

Tuntuuko, että koettelen soveliaisuuden rajoja? Ei minusta. Olen nyt 1,5 vuodessa oppinut, että kehitysvammaisia kohdellaan ihmisinä. Heitä ei kohdella kehitysvammaisina sen enempää kuin minua kohdellaan naisena tai helsinkiläisenä tai koiranomistajana. Toki nämä piirteet tuovat kohteluun jotain ominaispiirteitä, mutta pohjimmiltaan kohtelun tulisi olla ihmisen kohtelua.

Voin rehellisesti myöntää, etten vielä vuosi sitten ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, miten kehitysvammaisten kanssa "ollaan". En tiennyt, miten heitä kohdellaan. En osannut suhtautua heidän erityisiin piirteisiinsä. Ja jos ollaan edelleen rehellisiä, en osaa vieläkään suhtautua kaikkiin kehitysvammaisiin heidän ansaitsemallaan tavalla. Yhä edelleen uuden kehitysvammaisen kohdatessani katson ensin hänen vammaansa ennen kuin kykenen näkemään ihmisen. Ikävä kyllä. Mutta uskon, että opin kyllä. Ehkä. Joskus. Toisaalta, kun kohtaan naisihmisen, huomaan ensin että hän on nainen ja tutustun hänen muihin ominaispiirteisiinsä vasta ajan kanssa. Sama pätee varmasti myös kehitysvammaisiin. Näen ensin ne piirteet, jotka kykenee silmin havaitsemaan ja vasta myöhemmin pystyn näkemään syvemmälle.

Oppilaani ovat oppineet suhtautumaan kehitysvammaisiin luokkakavereihinsa paljon nopeammin ja paljon luontevammin kuin minä. Lapset ovat mukautuvaista väkeä, sanoisin. :)

Lisäksi voin ylpeänä todeta, että luokastani on 1,5 vuodessa kasvanut käsittämättömän empaattinen ja auttamishaluinen joukko. Yleisoppilaat tulevat minulle raportoimaan, jos joku erityislapsista on ilman tekemistä. "Ope, Kallella ei oo mitään tekemistä! Mitä se vois tehdä?" Lisäksi he auttavat pyytämättä monissa tilanteissa. "Ope mä neuvoin miten toi apila pitää värittää!" Mahtavaa. Oppilaani ovat kertakaikkisen mahtavia. He suhtautuvat erityisoppilaisiin kuin ihmisiin, jotka vain sattuvat aika ajoin tarvitsemaan apua. Ja apuhan voi olla myös sitä, että luokkakaveria kieltää, ohjaa tai käskee. Oppilaat ohjaavat erityisoppilaita omille paikoilleen, käskevät pois opepöydän luota, suhisevat, että "nyt hiljaa!" tai muistuttavat, että "SÄ ET VIITANNU!" tai kieltävät etuilemasta jonossa ja palauttavat kädestä pitäen omalle jonopaikalle.

Lisäksi oppilaani ovat erittäin innostuneita oppimaan viittomakieltä. He naurattavat viittomakielellä kommunikoivia lapsia matkimalla taksin viittomaa tai ohjaavat viittomakielellä oppilaan ruokajonoon.

Kaiken hyvän lisäksi oppilaani ovat eräällä tavalla sokeutuneet. He eivät enää millään tavalla väheksy erityislapsen antamaa mahdollisesti hyvinkin hassua vastausta. Aluksi omituiset vastaukset aiheuttivat kummastusta ja ehkä pelkoakin. Nyt hassut vastaukset ovat pelkästään hassuja vastauksia. Oikeille vastauksille osataan antaa erityistä painoarvoa ja väärät tai muutoin täysin käsittämättömät vastaukset ohitetaan kuin mikä tahansa pieleen mennyt vastaus. On toki myös niitä hetkiä, kun koko luokka nauraa erittäin hyväntahtoisesti ja ilman mitään ikävää jälkimakua jollekin erityisen hassulle vastaukselle.

Viimeksi taisimme nauraa oikein todella hersyvästi niin aikuiset kuin lapsetkin, kun monivalintatietovisassa piti valita vastausvaihtoehdoista A, B, C tai D. Kyselin vastausta erääseen kysymykseen järjestyksessä kaikilta viittaavilta: "No, mikä vaihtoehto, A, B, C vai D?" "B", vastasivat järjestyksessä kymmenisen oppilasta. Eräs erityisoppilaistakin viittasi ja tuli hänen vuoronsa vastata. Oletin, että koska alla on kymmenen "B"-vastauksen sarja, oikean vastauksen löytäminen onnistuu hyvinkin varmasti. "No, mikäs vastaus valitaan? A, B, C vai D?" "S." "Hm.. Siis valitset vaihtoehdon S?" "Joo. S." Kaikkia alkoi naurattaa ihan hirmuisesti. Se oli sellainen spontaani hassuttelun hetki ja hykerryttää näin jälkikäteenkin.

Samoin oppilaat ovat sokeutuneet sille, että matematiikan tunnilla osa tekee kertolaskutehtäviä, osa laskee yhteen 1+5, osa harjoittelee kirjoittamaan omaa nimeään ja osa värittää liiduilla. Se ei herätä enää mitään ihmettelyä.

Toki välillä oppilaat ärsyyntyvät toisiinsa tai turhautuvat, kun homma ei sujukaan niin kuin on ajateltu, koska ryhmässä on mukana oppilas, joka ei puhu tai joka ei ymmärrä. Mutta se lienee erittäin normaalia ihan missä tahansa luokkayhteisössä.

Tänä syksynä luokka viettää välitunneillakin aikaa yhdessä. Vielä viime vuonna yleisoppilaat juoksivat omiin leikkeihinsä ja erityisoppilaat olivat joko sisällä - jos taidot eivät vielä antaneet myöten olla ulkona koko koulun välitunneilla - tai leikkivät lähinnä keskenään. Emmekä me kokeneet tarpeelliseksi lähteä "väkisin" viemään välitunneille yhteistoimintaa, kunhan kukaan ei joudu olemaan yksin. Tänä syksynä oppilaat ovat ihan omatoimisesti ryhtyneet luomaan yhteisleikkejä, joissa on mukana niin erityis- kuin yleisopetuksenkin lapsia. :)

Hyvä me!

o tempora o mores

Tänään oli vuorossa palaveri, jota jännitin yöllä sen verran, että heräilin moneen otteeseen ja jossain välissä näin unta, että unohdin mennä palaveriin. Ei pelkoa, että oikeasti olisin palaverin päässyt unohtamaan. Sen verran mietitytti tuleva koitos.

Mailitse oli ennen palaveria ehditty käydä jo vanhemman puolelta kitkerää kommentointia, mutta minä pysyin kannassani. Näitä asioita en suostu käsittelemään mailitse, vaan haluan nähdä kasvotusten.

Palaveriin saapui vanhempi, jonka katse olisi voinut tappaa. Siis jos hän olisi suostunut katsomaan minua tai muita palaverin aikuisia. Tunnelma oli h-y-y-t-ä-v-ä. Nahkarotsi päällään ja kädet ristissä vanhempi nökötti huonoryhtisesti tuolilla kuin rehtorin puhutteluun tullut 14-vuotias.

Yritimme aloittaa hyvin sujuvista asioista, mutta vastaus oli tyly: "Mä en oo tänne mitään hyviä puolia tullut kuulemaan."

No. Tunnin kuluttua edessäni istui ummet ja lammet jutteleva rentoutunut (yhä nahkarotsi päällään istuva) vanhempi, joka kykeni katsomaan minua ja jopa hymyilemäänkin.

Palaverin lopuksi oli ihan pakko hieman avata kyseiselle vanhemmalle sitä, miksi vaadin hänet palaveriin. "Ei tälläistä keskustelua olisi _voinut_ käydä mailitse, ymmärrät varmasti." Vanhemman oli myönnettävä. Kommentoipa jopa, että tulkitsee mailini usein hyökkäyksenä itseään kohtaan ja että oma suu käy nopeammin kuin aivot. Painotin vahvasti sitä, ettei yksikään mailini ole ollut hyökkäys, vaan tapani on ilmoittaa koteihin pienemmistäkin asioista, sillä tuntuisi epäreilulta säilyttää itselläni tietoja, jotka mahdollisesti kiinnostavat myös vanhempaa.

Saa nähdä, miten yhteistyö jatkossa toimii..

Sitä vain jäin pohtimaan, että itsestäni ei löytyisi noin suurta itsetuntoa ja uhoa, että kehtaisin mennä palaveroimaan lapseni opettajaa moisella asenteella ja ennen kaikkea noin selvästi "haista-sinä-vittu" -ilme kasvoillani. Mutta näköjään palaverin voi tuostakin asetelmasta saada sujumaan lopulta ihan mukavasti..

elämä jatkuu.

Ystävä L kävi kylässä viikonloppuna. Ostettiin lisää IKEA-laatikoita, purettiin niitä ja juotiin viiniä. Oli oikein rentouttavaa.

Käytiin läpi M-minä -tilannetta ja pikkuhiljaa kai L:kin alkaa uskoa, että minä ihan oikeasti selviän yksinkin. Totuushan on, etten osaa kaivata M:a yhtään. En pienintäkään vähää. Minun arjestani ei puutu mitään sellaista, mitä M voisi siihen tuoda. Olen ollut jokseenkin kiireinen ja jatkuvasti menossa, eikä ole ehtinyt tulla ainoaakaan päivää/iltaa, että kokisin oloni yksinäiseksi. En ole edelleenkään itkenyt kertaakaan tapahtunutta. En tiedä, miksi itkisin. Helpotuksesta? Surusta en ainakaan. Pettymyksestä? Mihin? Siihenkö, että tiedän nyt kykeneväni elämään toisen kanssa, pitämään yllä parisuhdetta ja lähtemään, jos en halua enää jatkaa?

En pohdi, mitä M milloinkin tekee. "Näen" häntä päivittäin nettimaailmassa, mutta en koe tarpeelliseksi huomioida häntä tai vaihtoehtoisesti voin häntä huomioida, jos on oikeasti jotain asiaa. Muutoin hän on yksi bittimaailman miljardeista biteistä. Hän on irtautunut elämästäni luonnollisemmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella.

Jos on olemassa niitä It's Meant To Be -rakkaustarinoita, niin väittäisin tämän olevan It's Meant To Be -ero.

kylässä

M kutsui itse itsensä uuteen kotiini kylään. Ja mikäpä siinä. Saahan täällä vierailla. Ilmoitusta seuraavana yönä näin unta, että M ilmeistyikin paikalle keskellä yötä baari-illan jälkeen. Olin pöyristynyt hänen toiminnastaan. Tarkoitus ei todellakaan ollut, että hän jää yöksi.

No. Eihän hän oikeasti sitten yöksi jäänyt. Auttoi minua tuomaan talvirenkaat ja nosteli sohvaa, että sain sohvan jalkoihin suojapehmustetarrat. Kiersi kämppäni ja minulle jäi mielikuva, että hän kävi läpi, etten ole vienyt mukanani mitään hänen tavaroitaan. Löytyi vasara, mitta ja vitamiineja, jotka M vei mukanaan.

Jälkikäteen ärsytti kevyesti. Pieni piru minussa nosti päätään ja myhäilin sisäisesti sille faktalle, että samana päivänä aiemmin entisessä yhteisessä kodissa käydessäni rahtasin ison kasan jokseenkin käyttökelpoisia tavaroitani roskiin. M yritti kysellä, että "Tosiaanko roskiin meinaat viedä..?" mutta eipä voinut kieltääkään. Tavaroiden roskiin heittäminen kun on hänelle yksi elämän vaikeimmista asioista.

M:lle jäi vielä joitakin tavaroitani, joiden ilmoitin olevan joko M:n omaisuutta tai joutavan roskiin. Sinne ne jäivät. M ei varmastikaan vie kyseisiä tavaroita roskiin, sillä kukapa voisi heittää roskiin esim. täysin ehjän tyttömäisen peilin? Ei M ainakaan. Löin vettä myllyyn ja totesin kaikkien M:n tavaroita koskevan "otatsä tän vai mitä tälle tehdään" -kysymyksen kohdalla, että "jää sulle tai menee roskiin, ihan sama mulle". Naurattaa vielä tässäkin vaiheessa päivää myöhemmin, miten paljon M varmaankin joutui tekemään töitä, ettei hän kieltäisi minua viemästä tavaroitani roskiin. Lopulta M kysyi: "Eikö tolla peilillä ole sulle mitään tunnearvoa?" TUNNEARVOA? Peilillä?? Vastasin, että "no ei" ja asia oli sillä käsitelty. Ehkä peilille ja M:lle kehittyy joku vain heidän välillään oleva tunne ja peili ei ehkä koskaan joudu roskiin vaan saa elää tunnerikkaan elämän.. ;) (Nyt olen tahallaan ilkeä, mutta kai sitä saa tällä tavalla jälkikäteen ja salaa ollakin välillä edes vähän ilkeä..?)

Minä en muodosta esineisiin syvällisiä tunnesiteitä, vaan aika ajoin tavaroista luopuminen on puhdistavaa. Ja koska arviolta 10 vuotta vanhoja rojuja ei kukaan varmastikaan huoli, enkä ole valmis näkemään vaivaa että etsisin romulle uutta kotia, heitin lähes kaiken roskiin. Vain vanhat vaatteet saivat kodin UFF:n keräyspisteestä.

Jos aika ehti jo vähän kultaamaan muistoja M:n suhteen, vierailu täällä palautti nopeasti mieleen sen, miksi en ole itkenyt kertaakaan eroamme. Pystyn helposti juttelemaan M:n kanssa ja olemaan hänen kanssaan samassa huoneessa, mutta se siitä. Sen enempää en voi millään harkita enää tapahtuvaksi.

uni

Näin ihanaa unta. Uni oli jo unessakin hämmentävä, mutta myös niin ihana, että kun aamulla heräsin, pakotin itseni takaisin uneen.

Näin unta, että olin erittäin ihastunut erääseen työkaveriini ja hän teki söpön ja sydäntä sykähdyttävän aloitteen. Näin unta, että olin ihan hirveän väsynyt ja kävin opettajanhuoneen lattialle nukkumaan. Tämä työkaverini kävi melko lähelle myös makailemaan ja jossain vaiheessa tajusin, että joku pitää kädestäni varovan hellästi kiinni. Hetken kuluttua tajusin, että salaa kaikilta muista kädestäni piti kiinni tämä henkilö, johon olin kovin ihastunut. Se oli .. Se oli sellaista, että nyt illalla monta tuntia unen näkemisestä kaipaan edelleen niin kovasti ihastumista ja sopivan henkilön löytämistä, että rintaani melkein koskee. Kaipaan sitä, että saisin ottaa jotakuta varovasti kädestä kiinni ja todeta, että saan vastineeksi aran hymyn tai varovaisen puristuksen kädestäni.

Kaipaan sitä. Ensimmäinen arka kosketus ja varsinkin se hetki, kun toteaa saavansa varovaista vastakaikua. Kaipaan sitä kovasti.

uusi koti

Täällä ollaan. Uusi koti alkaa muotoutua ja tämä tuntuu jo nyt ihan omalta paikalta. Koirat viihtyvät. Minä viihdyn.

Kunhan vaan saisi tavarat kaappeihin, niin ei stressaisi niin paljon. Ja kunhan nuorempi koira ei rapsuttelisi niin paljon. Ja kunhan vanhempi koira vähän relaisi eikä olisi niin jumissa.

Äh. Kai stressin määrä on jossain suhteessa vakio, oli elämä mitä tahansa.

Ai niin. M kutsui jo itsensä kylään tänne. Olen miettinyt, että osaanko jossain vaiheessa ajatella itseni jonkun muun ihmisen puolisoksi. Tällä hetkellä en vielä osaa. Tuntuisi tosi oudolta.

Mutta onhan tässä aikaa.