oma mahtava luokkani

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun luin jälleen kerran uudella ihmisellä facebookissa kiertävän statuspäivityksen:

"Tiesitkö, että kehitysvammaiset lapset eivät ole sairaita? Tai että kehitysvammaiset lapset eivät kaipaa parannusta vaan sitä, että sinä ja minä hyväksymme heidät sellaisina kuin he ovat. 90% ystävistäni ei tule kopioimaan tätä seinälleen vähintään tunniksi. Oletko sinä yksi 10%:stani?"

Siis mitä hittoa. Pitäisi pystyä hyväksymään kaikki kehitysvammaiset sellaisena kuin he ovat? Enhän pysty hyväksymään kaikkia epäkehitysvammaisiakaan sellaisena kuin he ovat. Miten ihmeessä pystyisin siihen sitten kehitysvammaisten kohdalla?

Eikö kenenkään muun korvaan tuo toive/ajatus kuulosta paitsi täysin mahdottomalta, myös erittäin alentuvalta? Ehkä jopa melko loukkaavalta? Kehotan sijoittamaan sanan "kehitysvammainen" tilalle vaikkapa sanan "nainen" tai "lihava" tai sen tämän hetken muotisanan, "homo". Eikö ala kuulostaa lähinnä vitsiltä koko statuspäivitys?

------------------

Työskentelen päivittäin kehitysvammaisten lasten kanssa. Oma luokkani koostuu siis virallisesti kahdesta eri luokasta, mutta oppilaille olemme enemmän tai vähemmän yksi iso luokka, jossa osa oppilaista on eskareita, osa ykkösiä, osa kakkosia, osa kehitysvammaisia, osa poikia, osa tyttöjä, jne.. Olemme siis kirjava sakki.

Olen elämäni varrella huomannut jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä miellyttäviä kuin toiset. Joidenkin kanssa juttu ei vain luista ja toisten kanssa oleminen on erittäin luontevaa ensi hetkestä alkaen. Ja jos joku olisi aiemmin kysynyt, päteekö sama kehitysvammaisiin, olisin ollut erittäin hämilläni. Saako siis sanoa, että en tule juttuun tuon kehitysvammaisen kanssa? Entä, saako sanoa, ettei pidä jostakin kehitysvammaisesta? Saako sanoa, etten pysty hyväksymään tuon kehitysvammaisen toimintaa jossakin yhteydessä? Saako kehitysvammaista torua tai saada hänet vihastumaan? Saako kehitysvammaisesta vitsailla opehuoneessa?

Tuntuuko, että koettelen soveliaisuuden rajoja? Ei minusta. Olen nyt 1,5 vuodessa oppinut, että kehitysvammaisia kohdellaan ihmisinä. Heitä ei kohdella kehitysvammaisina sen enempää kuin minua kohdellaan naisena tai helsinkiläisenä tai koiranomistajana. Toki nämä piirteet tuovat kohteluun jotain ominaispiirteitä, mutta pohjimmiltaan kohtelun tulisi olla ihmisen kohtelua.

Voin rehellisesti myöntää, etten vielä vuosi sitten ymmärtänyt pätkän vertaa siitä, miten kehitysvammaisten kanssa "ollaan". En tiennyt, miten heitä kohdellaan. En osannut suhtautua heidän erityisiin piirteisiinsä. Ja jos ollaan edelleen rehellisiä, en osaa vieläkään suhtautua kaikkiin kehitysvammaisiin heidän ansaitsemallaan tavalla. Yhä edelleen uuden kehitysvammaisen kohdatessani katson ensin hänen vammaansa ennen kuin kykenen näkemään ihmisen. Ikävä kyllä. Mutta uskon, että opin kyllä. Ehkä. Joskus. Toisaalta, kun kohtaan naisihmisen, huomaan ensin että hän on nainen ja tutustun hänen muihin ominaispiirteisiinsä vasta ajan kanssa. Sama pätee varmasti myös kehitysvammaisiin. Näen ensin ne piirteet, jotka kykenee silmin havaitsemaan ja vasta myöhemmin pystyn näkemään syvemmälle.

Oppilaani ovat oppineet suhtautumaan kehitysvammaisiin luokkakavereihinsa paljon nopeammin ja paljon luontevammin kuin minä. Lapset ovat mukautuvaista väkeä, sanoisin. :)

Lisäksi voin ylpeänä todeta, että luokastani on 1,5 vuodessa kasvanut käsittämättömän empaattinen ja auttamishaluinen joukko. Yleisoppilaat tulevat minulle raportoimaan, jos joku erityislapsista on ilman tekemistä. "Ope, Kallella ei oo mitään tekemistä! Mitä se vois tehdä?" Lisäksi he auttavat pyytämättä monissa tilanteissa. "Ope mä neuvoin miten toi apila pitää värittää!" Mahtavaa. Oppilaani ovat kertakaikkisen mahtavia. He suhtautuvat erityisoppilaisiin kuin ihmisiin, jotka vain sattuvat aika ajoin tarvitsemaan apua. Ja apuhan voi olla myös sitä, että luokkakaveria kieltää, ohjaa tai käskee. Oppilaat ohjaavat erityisoppilaita omille paikoilleen, käskevät pois opepöydän luota, suhisevat, että "nyt hiljaa!" tai muistuttavat, että "SÄ ET VIITANNU!" tai kieltävät etuilemasta jonossa ja palauttavat kädestä pitäen omalle jonopaikalle.

Lisäksi oppilaani ovat erittäin innostuneita oppimaan viittomakieltä. He naurattavat viittomakielellä kommunikoivia lapsia matkimalla taksin viittomaa tai ohjaavat viittomakielellä oppilaan ruokajonoon.

Kaiken hyvän lisäksi oppilaani ovat eräällä tavalla sokeutuneet. He eivät enää millään tavalla väheksy erityislapsen antamaa mahdollisesti hyvinkin hassua vastausta. Aluksi omituiset vastaukset aiheuttivat kummastusta ja ehkä pelkoakin. Nyt hassut vastaukset ovat pelkästään hassuja vastauksia. Oikeille vastauksille osataan antaa erityistä painoarvoa ja väärät tai muutoin täysin käsittämättömät vastaukset ohitetaan kuin mikä tahansa pieleen mennyt vastaus. On toki myös niitä hetkiä, kun koko luokka nauraa erittäin hyväntahtoisesti ja ilman mitään ikävää jälkimakua jollekin erityisen hassulle vastaukselle.

Viimeksi taisimme nauraa oikein todella hersyvästi niin aikuiset kuin lapsetkin, kun monivalintatietovisassa piti valita vastausvaihtoehdoista A, B, C tai D. Kyselin vastausta erääseen kysymykseen järjestyksessä kaikilta viittaavilta: "No, mikä vaihtoehto, A, B, C vai D?" "B", vastasivat järjestyksessä kymmenisen oppilasta. Eräs erityisoppilaistakin viittasi ja tuli hänen vuoronsa vastata. Oletin, että koska alla on kymmenen "B"-vastauksen sarja, oikean vastauksen löytäminen onnistuu hyvinkin varmasti. "No, mikäs vastaus valitaan? A, B, C vai D?" "S." "Hm.. Siis valitset vaihtoehdon S?" "Joo. S." Kaikkia alkoi naurattaa ihan hirmuisesti. Se oli sellainen spontaani hassuttelun hetki ja hykerryttää näin jälkikäteenkin.

Samoin oppilaat ovat sokeutuneet sille, että matematiikan tunnilla osa tekee kertolaskutehtäviä, osa laskee yhteen 1+5, osa harjoittelee kirjoittamaan omaa nimeään ja osa värittää liiduilla. Se ei herätä enää mitään ihmettelyä.

Toki välillä oppilaat ärsyyntyvät toisiinsa tai turhautuvat, kun homma ei sujukaan niin kuin on ajateltu, koska ryhmässä on mukana oppilas, joka ei puhu tai joka ei ymmärrä. Mutta se lienee erittäin normaalia ihan missä tahansa luokkayhteisössä.

Tänä syksynä luokka viettää välitunneillakin aikaa yhdessä. Vielä viime vuonna yleisoppilaat juoksivat omiin leikkeihinsä ja erityisoppilaat olivat joko sisällä - jos taidot eivät vielä antaneet myöten olla ulkona koko koulun välitunneilla - tai leikkivät lähinnä keskenään. Emmekä me kokeneet tarpeelliseksi lähteä "väkisin" viemään välitunneille yhteistoimintaa, kunhan kukaan ei joudu olemaan yksin. Tänä syksynä oppilaat ovat ihan omatoimisesti ryhtyneet luomaan yhteisleikkejä, joissa on mukana niin erityis- kuin yleisopetuksenkin lapsia. :)

Hyvä me!