toimeliasta

Sain siivottua olohuoneen, eteisen ja keittiön kokonaan pahvilaatikoita ja epämääräisistä muovipusseista. Imuroin. Pyykkäsin. Tiskasin. Nyt jäljellä on enää makuuhuoneen ruokkoaminen. Siinä riittääkin tekemistä, sillä siellä en ole ehtinyt siivoustouhuilemaan vielä yhtään. Viikonloppu tuntuu kovin kovin lyhyeltä, kun lauantai kuluu töissä. Huomisen voisi vielä löhöillä, vaan ei auta. Pakkohan se on aloittaa uusi viikko uudella vireellä.

Perjantaina suuntaammekin M:n kanssa Lahteen juhlistamaan valmistumistani. Tajusin viime yönä, että jotain sinne varmaan tarvitse päällensäkin pukea. Ei ole mitään ajatusta vaatetuksesta. Tai pieni hämärä ajatus on, mutta en ole ihan varma, kuinka hämärä ajatus se on. Täytynee vielä pohtia asiaa ja suunnata Selloon ostoksille, jos huonolta näyttää. Äiti ryhtyi ahertamaan juhlieni vuoksi aivan liian paljon, enkä voi asialle mitään. Ajattelin itse lähinnä kahvia ja pullaa -tyylisen juhlistuksen, mutta äiti soitti listan ruokatarjoilusta: tuulihattuja, kahta erilaista kakkua, porkkanaleivoksia, kahta erilaista leipäkakkua, kahvia, teetä, ... Huoh. Ihan kiva, mutta olisin itse voinut tehdä myös jotain. Minulle ei vaan annettu mitään vastuualuetta, vaikka pyysinkin. Sellaisia ne äidit kai aina tuppaavat olemaan.

auts. auts.

Sen siitä saa, kun on melkein 12 tuntia seisovilla jaloilla. Nyt polvia ja reisiä särkee, eikä mikään asento tunnu auttavan. Voi pahus.

pitkän päivän ilta

Avointen ovien päivä ala-asteella tietää välittömästi hei hoi ja hulinaa. Käytävät pursuilevat ihmisiä, jotka mellastavat ja mekastavat ja ihmettelevät ja kummastelevat. Oppilaat kimpoilevat seinille, kun vanhemmat kuljeskelevat pitkin käytäviä. Ihan mukavaa silti, ei siinä mitään. Olisin vain varsin mielelläni myös viettänyt lauantain leväten. Tai esimerkiksi Tahkolla M:n ja kavereiden mukana.

Käytiin seikkailemassa Educa-messuilla Messukeskuksessa. Hirveästi naisia ja hirveän vähän miehiä. Sellainen tämä ala vain on. Yhden esittelypisteen mies kysyi varovasti, että "Mistäs... Mistäs te..." "Helsingistä!" "Niin... Mutta mistä..." "No, helsinkiläisestä koulusta." "Niin.. Ajattelin kysyä, että monenneltako luokalta, mutta.. Taidatte olla opettajia..?" "Kysy vaan. Ollaan kolmannelta luokalta. Opettajia." Näytettiin varmaan ihan lapsilta siellä, kun kaksi tälläistä hädin tuskin yli 150cm korkeita neitosta tallusteli opettajaporukan seassa. Lapsetkin ovat huomanneet, ettemme ole mitään jättiläisiä. "TUULEEKS SIELLÄ ALHAALLA!" on edelleen joidenkin lasten mielestä hulvaton heitto. Etenkin omaperäinen. Vaan onneksi ei ole tämän pituuden suhteen minulla mitään komplekseja. Pätkä mikä pätkä.

Ilta on pyhitetty levolle. Huomenna tartun muuttolaatikoihin ja teen kodista siistin. Ainakin lupaan yrittää.

kuplia

Sininen taivas. Lunta maassa. Litisevää vettä. Mäntyjä. Tuuli, joka ei pure vaan silittää. Sitä minä rakastan. Voi että miten rakastankaan. Tänään on minikokoinen kevät. On niin hurjan kaunis sää, että sisälläni kuplii. Metrossa teki mieleni sanoa ihmisille, että "Katsokaa nyt! Katsokaa ulos. Aurinko! AURINKO!" Tuuli on lempeä. Ei sellainen kuin talvella, joka iskee kiinni paljaaseen käteen ja korvaan. Ei sellainen. Vaan lempeä. Ja miten ihanaa onkaan siristää silmiä. Ajattele nyt. Koko talvi menee silmiä siristelemättä. Ja sitten yhtäkkiä tarjoutuu tilaisuus siristellä. Eihän siinä tilanteessa vain voi mitenkään olla hymyilemättä. Ei vain voi. Ei sitä edes tajua, miten kova ikävä aurinkoa talvella onkaan. Minulla on sitä aina talvisin kovin kovin suuri ikävä. Se syntyy pikkuhiljaa ja sen huomaa vasta tälläisinä päivinä.

Kuplii sisälläni. Männyt näyttävät niin kauniilta. Lunta, sininen taivas ja männyt. Ja parasta on se tuuli. Lempeä. Ja ihmiset eivät vain näytä tajuavan tilannetta. Katsokaa nyt, urpot! Avatkaa silmänne! Ettekö te pölkkypäät tajua, että kevät kurkistaa. Siristelkää silmiänne.

En minä kesää kaipaa. En minä kesää rakasta. Minä rakastan tätä tunnetta, kun tietää kevään olevan nurkan takana. Kevättalvi. Ihana.

Ihana.

höpön PÖPÖN

Ei se ole höpö. Se on pöpö. Ihan oikea sellainen, jonka takia nokka niiskuttaa ja päässä kumisee. Flunssa. Tietenkin. Eihän tuore opettaja tietenkään mitenkään voi selvitä flunssakaudesta ilman tautia. Vastustuskyky on vielä kovin heikko kouluympäristöön, joka on jokaisen pöpön taivas.

Työkaverit kehottivat jäämään kotiin, mutta en herranjestas voi flunssan takia kotiin jäädä? Kuulostaa ihan lintsaukselta. Niinpä tänään hengätykseen asti koitin nieleskellä ruokaa, joka näytti kalalta, muttei nenän tukkoisuuden takia maistunut miltään. Syöminen muuttuu haasteeksi, kun hengittäminen onnistuu vain suupalojen välillä. En minä kyllä mitenkään voi jäädä kotiin. Ei anna itsekuri periksi sellaiseen. Jos kuumetta nousee, niin sitten.

Välipalatuokio. Cocktail-piirakoita ruohosipulilevitteellä ja juustolla, kahvia ja Nalle-merkkistä mannapuurovalmisjuttua. Nam. Pidän tälläisistä hetkistä. Koti on hiljainen. Välipala ja minä nautimme olostamme. Iltaan on vielä pitkä aika.

Tänään menen ensimmäistä kertaa kokeilemaan uuden kerrostalokotimme saunaosastoa. Jei.

Yök

YÖK. Luokassani kiertää oksennustautipöpö. Yäk. Inhottavin perustaudeista. Yök yök yök. Ja tietenkin ryhdyn välittömästi itse kuulostelemaan omaa olemistani, että oksettaako vaiko eikö oksetako vaiko ehkä sittenkin kyllä vai ei.

Tänään säntäilin ympäriinsä ja koitin ehtiä hoitamaan asiat seutulipun vaihto-ominaisuuden voimassaoloaikana. Ei onnistunut. Tietenkään. Verkkokaupassa myyjä katsoi kuin hapanta makkaraa, kun koitin selittää, että "tahtoisin sellaisen.. mötikän.. No sen, että kun on langaton nettiyhteys, niin... Että mulla on se toinen mötikkä kyllä.. Se..." "Tukias.." "TUKIASEMA! KYLLÄ. Se mulla on. Mutta se kylkeen tai USB-porttiin (sisäistä ylpeyttä hienosta termistä) tungettava.." "Verkkokort.." "VERKKOKORTTI! SE. Niin sellainen tarvittaisiin." Ja todella pätevänä kuuntelin, kuinka mies kertoili biteistä ja megoista. En ymmärtänyt, mutta nyökyttelin runsaasti. Osaan kyllä käyttää konetta ja voin tarvittaessa vaikka asentaa koneeseen verkkokortin tai vaihtaa jotain sisuskaluja, mutta aivan turha tulla selittämään mitään kovin monimutkaista tietokoneen sielunmaisemista. Minulle riittää, että kone toimii ja pääsen sillä nettiin. Softia (HIENO SANA TAAS) osaan ja uskallan hyvinkin usein käyttää, mutta hardware (HEKOTI HEKOTI) on aika kaukana mielenkiinnonkohteistani.

Henki säntäilystä ja pikaspurtista bussiin hinkuen pääsin vihdoin kotiin. Koko ilta aikaa ja huominen päivä jo suunniteltuna. Jei.

jei!

Ihana ihana IHANA sää! Aurinko paistaa ja pakkasta on 17 astetta. Posket hehkuu metsäretken jäljiltä. Kyllä, Espoossa on metsä! Tuossa ihan vieressä. Ja siellä on oravia ja lintusia ja männyissä lunta ja lumi narskuu ja nitisee ja orava juoksentelee oksalta toiselle! Olen haltijoissani. Aivan upeaa. Tuolla metsässä on hiljaista. Vaikka Sello-ostoskeskus on ihan vieressä, siellä on silti ihan hiljaista! Ja siellä on polkuja ristiin ja rastiin tämän hemulin tallusteltavaksi tehtyinä.

Jei!

(Taisin jossain vaiheessa metsäretkeäni jopa nauraa ääneen. Oli aivan huisia!)

kotiutumista

Pikkuhiljaa asiat löytävät paikkansa. Jokaiselle pikkuruisellekin tavaralle ja asialle on etsittävä koti tästä uudesta paikasta. Raahaan ja kuljettelen pieniä ja isoja tavaroita ympäriinsä. Mihin ihmeeseen helmitaulu tahtoisi asettua? Missä on juustohöylän koti? Mikä hyllykkö tahtoisi asukkaakseen lasisen ruusun? Paljon tavaroita.

Tänään pyykinpesukone ja tiskikone pääsivät ensi kertaa ahkeroimaan. Koko päivä on kulunut kotona, mutta lötköilemään ei ole ehtinyt. Tekemistä riittää edelleen. Tosin aamusella ehdin juoda rauhassa kahvia ja syödä leipää, kun M veteli sikeitä yötöiden jäljiltä.

Selkä ökittelee jälleen. Tänään kulkeminen on ollut kankeaa ja vyötärö on notkea kuin norsulla. Kylkipaisteja kivistää niin, että naamaan tulee irvistys. Ei mitään logiikkaa sen suhteen, mistä selkä milloinkin intaantuu ärsyyntymään.

Riitettä -blogi haastoi minut kertomaan viisi omituista tapaani. No, katsotaan mitä keksin. Hm.

1. Jos kastelen toisen käteni, kastelen ehdottomasti myös kuivaksi jääneen käden. Tuntuu maailman inhottavimmalta, jos toinen käsi kastuu ja toinen ei. (Jopa itseäni hämmentää tämä tapa.)

2. Pelkään järvessä uidessani sitä, kun jalat eivät yletä pohjaan. Pelkään, että joku kala osuu jalkaani, tai jotain muuta hirveää vaeltaa pimeydessä jalkojeni alla. Pakokauhu meinaa iskeä, jos uidessa ajattelen tuota asiaa.

3. Palautan lähes poikkeuksetta kirjaston kirjat myöhässä. En vain kykene toimimaan ajoissa. Lainauskieltoja on vuosien varrelta vaikka kuinka monta. En opi, vaikka olen maksanut ilmaisesta palvelusta varmasti lähemmäs sata euroa elämäni aikana. (Enkä edes hermostu myöhästymismaksuista.)

4. Peitän tekstityksen kädelläni televisiosta, kun katson kohtausta, jossa syytetylle luetaan tuomio. Vaihtoehtoisesti katson ohi televisiosta. Miksikö? Siksi, etten halua lukea tekstityksestä ensin tuomiota, vaan tahdon kuulla sen sanottuna. Typerää. Hihi.

5. (Tässä kohtaa alkaa olla vaikeaa keksiä, koska en halua ihan oudoimpia juttujani paljastaa..;) Keksinpäs. Käytän nukkuessani aina kahta tyynyä, jos mahdollista. Toinen tyynyistä on pään alla, mutta tärkeämpi tyynyistä on pään päällä sulkemassa korvat talon ääniltä. Jos tyynyjä on käytettävissäni vain yksi, pidän sitä mielummin pääni päällä kuin alla. Isäni opetti minulle tämän tavan joskus hamassa nuoruudessa, kun en omakotitalon raksahduksilta ja narahduksilta saanut unta.

Ja nyt pitäisi haastaa viisi kirjoittajaa? Hm hm. Olen niin pessimisti, etten usko haasteeni menevän perille, mutta jos Sinä rakas lukijani et ole kertonut tavoistasi, niin tee se toki. On aina mukava tietää, että myös muilla on mitä ihmeellisempia irrationaalisia tapoja.

kiirus

Koko ajan on melkoinen tuli takapuolen alla. Säntäilen sinne ja säntäilen tänne. Ja siinä välissä koitan ehtiä nukkumaan ja edes istahtamaan välillä. Miksi ihmeessä näin? Muutto ja duunin aloitus vievät kaikki mehut tästä hemulista. Aamu alkaa kuudelta. Koulussa työt päättyvät kahden-kolmen aikaan ja tästä alkaa seuraava työpäivä - muutto. Tavaraa on ihan jumalattoman paljon. Ja kannamme lähes päivittäin M:n kanssa lisää tavaraa uuteen kotiimme. Kirjahyllyjä, lamppuja, säkkejä, pusseja, nyssäköitä, ruokaa... Ja samaan aikaan liikenne käy myös uudesta kodistamme ulos: roskia, pakkausmateriaalia, roskia, roskia, pakkausmateriaalia.. Iltaisin kaadun (uuteen) (jenkki-) sänkyymme väsyneenä kuin karhu marraskuussa. Ja aamulla sama rumba alusta.

Oppilaat ovat tulleet jo tutuiksi ja koen viihtyväni täällä. Minulla on auktoriteettia ja pelkkä kulmien kurtistaminen saa oppilaan yleensä toimimaan tahtomallani tavalla. Mölytaso kuitenkin tuppaa välillä nousemaan, jolloin minäkin (kulmien kurtistuksen ohessa) korotan ääntäni. Hermostunut en ole vielä kertaakaan. Maltti on valttia näiden kakaroiden kanssa. :) Rähjännyt olen ja rähissytkin. Mutta hermoni ovat olleet koko ajan tämän hemulin hallussa.

Lasten kanssa olemme päässeet aika hyvään yhteissäveleen. Minä vaadin hiljaisuuden aamuisin, päivisin ruokailua ennen ja päivän päätteeksi. Lapset mukautuvat. Kerron suoraan, ettei kiristäminen auta. "Jos tänään tulee läksyy ni mä en AINAKAA tee!" "Tuolla sinä herra saat minut antamaan läksyä. Kiristys EI toimi." Tai: "Mä en tee mitää jos et kerro miks toi sai tollee ja miks mä en saa koskaan!!" "Kiristät. Ei toimi."

Hieman (???) vain stressaa se, että hallussani on kahdenkymmenen lapset ohjat. Jokainen lapsi on yksilö, jonka asiat tulisivat olla minun tiedossani ja muistissani. Samalla tulisi muistaa monet monet MONET käytänteet, ilmoitusasiat, välkkävalvonnat, läksyjen tarkastukset, kokeiden laadinnat jne jne jne.. Kai tähän muodostuu jonkin sortin rutiini jossain vaiheessa ehkä mahdollisesti. Ja kansio tärkeitä papereita varten olisi ehdoton. Tänään ostan sen. Varmasti.

En ole ehtinyt kaipaamaan menetettyä nettiyhteyttä vielä lainkaan. Enkä varmaan ehdi sitä kaipaamaankaan ennen kuin kotiimme muuttaa pieni Welho-yhteys. Ehkä jo tällä viikolla saamme pienokaisen kotiimme.

kohta viikko takana

...ja noin 40 vuotta edessä. ;) Lohdullista. Siis opettajan pestiä. Työtoverini tuntuvat olevan kovin huolissaan jaksamiseni suhteen. Luokkani on kuulemma vaikea. Ehkä jopa todella vaikea. Miten minä jaksan? Jaksanko minä? Stressaanko? Kyllä se siitä.. Ei se oikeasti kyllä tunnu vielä yhtään stressaavalta. Itse asiassa tänään ajattelin, että tunnen oloni varsin kotoisaksi luokan edessä. Sisälläni on tunne, että tiedän, miten luokassa tulee toimia. Koulutyöhön liittyvät muut kokoukset, palaverit, suunnitelutuokiot ja sen sellaiset ovat vielä vähän omituisia ja outoja, mutta ollessani luokassa olen itsestäni varma.

Työpäivät ovat venyneet lähes poikkeuksetta kahdeksantuntisiksi, joten sinun on aivan turha kitistä, että opettajan työpäivä on liian lyhyt. Suunnittelutyö vie yllättävän paljon aikaa ja etenkin uudessa työssä aloittaneena palaverointi kuluttaa tunnin jos toisenkin.

Nukkumisrytmin työelämäaikaan kääntäminen on sujunut varsin mainiosti. Nukun kuin pieni tukki iltaisin jo kahdentoista aikaan. Enkä herää, vaikka M petiytyy kolme tuntia myöhemmin.

Viikon... ömmm.. Korjataan. Alle neljän päivän päästä on muuttopäivä. M ja minä ja uusi koti. Ihanaa saada lisää neliöitä ja oikea makuuhuone. Tämä keittiö-makuuhuone- olohuone-ruokailuhuone -yhdistelmä rupeaa jo tuntumaan vähän ahtaalta.

ei juma ei juma

Noin. Olen virallisesti Opettaja. Rähisin oppilaille ja olin lähes itse neiti Kuri. Päätin, etten aio aloittaa löysäilyllä, sillä siitä ei tule kuin paha mieli kaikille loppujen lopuksi. Tiukasti ote vaan luokasta ja luulot pois. Kuulostaako pahalta? Heräävätkö mieleen ne omat opettajat, jotka höykyttivät juuri sinua ja tekivät elämästä helvetin? No. Ehkä se kuulostaa siltä, mutta olen täysin vakuuttunut, että aikuisten oikeasti (hehe) tämä on parempi ratkaisu (kaikille) kuin 20 seinille ja silmille hyppivää tenavaa.

Ja mielestäni on aivan reilua, että olen mukava, kun minulle ollaan mukavia. Ja vastapainona rupean rähisemään, jos minua kohtaan käyttäydytään sopimattomasti. Kerroin asiasta selkein sanoin myös lapsukailille, noille kultamussukoilleni. Fair play, sanoisin. Löysää voi antaa sitten, kun homma on hanskassa. Suitset tiukille, niin löyhääminen tuntuu paremmalta.

Tuntui oikein mukavalta olla Opettaja. Kurin pitäminen ei tuntunut pahalta, vaan mielestäni kaikki sujui asiallisen reiluuden merkeissä. Vielä kun oppisi oppilaiden nimet, niin olisi helpompi komentaa. (Tietenkin osaan jo niiden viiden-kuuden äänekkäimmän oppilaan nimet.) Hauskaa seurata, miten nopeasti oppilaat hyväksyvät minut luokkaansa. Tänään oli vielä hieman suru puserossa pois lähteneen opettajan takia. Arvaukseni tällä hetkellä: kahden viikon päästä olen osa luokkaa.

Väsyttää niin julmetusti, että on melkein fyysisesti paha olo. Miksikö? No.. Tietenkin asiaan saattaa vaikuttaa se, että eilen olin pelaamassa Texas Hold'em -pokeria yhteen asti yöllä. En vain voinut lopettaa kesken, kun selvisin seitsemän pelaajan joukosta kolmen viimeisenä mukana olleen pelaajan joukkoon. Lopulta M voitti. Herätys aamuun oli kello 6:15, joten ehdin nukkua noin 4 tuntia. Silmät lurpsuttavat ja olo on voimaton. Pakko silti valvoa nukkumaanmenoaikaan asti, sillä muuten ei tästä rytmin työaikaan kääntämisestä tule yhtään mitään.

Puuuuuuh. Nyt lukujärjestyksiä valmistamaan.

mukava päivä

Aamulla raahustin ympäri tätä pikkuruista kämppää ja koitin pitää itseni hereillä. Ihan pakko yrittää edes kääntää elämänrytmiä hieman aamuisemmaksi. Huonolta näyttää, sillä 10:45 tuntui tänään aamuvarhaiselta. Ja ylihuomenna (!!!) pitäisi nousta kuuden jälkeen. Hui kauhistus. Katselin kuulokkeet korvilla Lapset laulavat lapsille -ohjelmaa ja kyynelet rutistivat silmiä. Ihan hölmöähän se on, että kurkkua kuristaa lasten laulu, mutta se oli niin hienoa. Miten niin pikkuruinen viisivuotias jäpikkä osaakaan laulaa niin kovin hienosti ja puhtaasti ja muistaa sanat ja kaikki. Olin hämmästynyt. Toivottavasti lapsukaisen elämä on muutakin kuin laulunsanojen ulkoa opettelemista. Ja se italialainen lapsikuoro. Wou, hienoa kuunneltavaa.

Iltapäivällä tungettiin M:n kanssa itsemme ruuhkaiseen keskustaan sänkyostoksille. Kävelimme kauppaan. Katsoimme sänkyä. Myyjä johdatti meidät kassalle. Maksoimme sängyn. Tähän meni aikaa noin 10 minuuttia. Mitäpä sitä jahkailemaan. Seppälässä shoppailimme M:lle housuja ja paitoja. Miten yllättävän mukavaa voikaan olla shoppailla miehen kanssa? Hyvinkin yllättävän mukavaa. Kiltisti M testaili minun ehdottamiani sinisiä farkkujakin ja jopa osti ne! Tähän asti olen nähnyt vain lähinnä mustia housuja. Ei koskaan sinisiä farkkuja. Vielä Selloon laskettelusuksiostoksille ja ruokakauppaan. Ihmiset olivat villiintyneet totaalisesti. Miten kauheaa voikaan yksi ainoa pyhäpäivä olla? Nähtävästi ihmiset olivat kärsineet nälkää ja janoa, sillä ruokakaupan hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Ei jauhelihaa, ei kanaa, ei leipää, ei juurikaan hedelmiä... Niinpä vaelsimme pakastealtaan kautta kotiin.

Oikein mukavan rento mutta silti toimelias päivä. Tykkäsin kovasti.

Viikon päästä olemme uudessa kodissa. Kuinka hauskaa se onkaan! On. Ja kahden päivän päästä olen työt aloittanut opettaja. Kuinka jännää se onkaan! On.

voi vietävä

Kävimme loppiaisaterialla malesialaisessa. Satai tofu oli hyvää kuten aina. Enkä tällä kertaa viitsinyt ahtaa vatsakumpua täppösen täyteen, vaan otin mukaan iltapalaksi puolet ateriasta. Vaan miten kävi suunnitelmien? Nälkä iski, kuten sen tapana on. Missä lienee niin kovasti odotettu herkullinen iltapala? Ei näy. Ei kuulu. Iltapalani lähti pitämään M:lle seuraa töihin. Pahuksen ruoka jäi auton lattialle ja kulkeutui kilometrien päähän autoon odottelemaan parempia aikoja. Pahuksen pahus.

Kostoksi maailmalle syön eilistä paputomaattijauhelihakastiketta ja riisiä ja jälkiruuaksi vaniljakastiketta ja puolukoita. Njähhähä! Kosto on suloinen.

vielä hetki

Olo on kuin sirkuksessa. Rummut pärisevät. Valokeilat osoittavat yhteen pisteeseen, johon minä aivan kohta ryntään verhon takaa taitojani esittelemään. Rumpujen pärinä kohoaa huippuunsa. Ihan kohta. Ihan kohta on se hetki, kun minä astun luokkani eteen taitojani esittelemään. Ja silti fiilikset ovat jokseenkin laimeita. Kuvittelisin selviäni. Ehkä se on vaan hullun uskoa, mutta se lienee parempi kuin järjetön stressi ja pakokauhuinen olo.

Aamutuimaan kuitenkin huomaan stressaavani. Kuten aina ennenkin, nousee mieleeni herätessä puristava tunne. Nyt se on kuitenkin paljon vähäisempi kuin esimerkiksi gradun kanssa painiessa.

M lähti töihin, minkä jälkeen hän tulee käymään täällä syömässä lähteäkseen taas töihin. Uskomatonta, miten hän jaksaakaan. Minä en jaksaisi. Olen kovin kovin tyytyväinen, että työviikkoni sisältää noin 25 tuntia opetusta ja muutaman tunnin suunnittelua sen lisäksi. Luulisin, ettei minua ole luotu tekemään 40-tuntisia viikkoja. Ja ne kesälomat. Niistähän jokainen opettajia kadehtii. Ja hiihtoloma. Oikeastaan arvostan kuitenkin neljän kesän kassatäteilyn jälkeen säännöllisiä työaikoja. Ihanaa, että voin jo nyt sanoa olevani lomalla esimerkiksi 25.2. ja aivan parasta on, että viikonloput ovat vapaita. Aina kaksi vapaata peräjälkeen. Se oli harvinaista herkkua kassatätiaikoina.

Nautin tästä hiljaisuudesta (ainakin vielä). Kahvia. Tietokone. Televisio. Hieman tekemätöntä suunnittelutyötä ensiviikkoa varten. Kyllä sen ehtii tekemään. Minä luotan (tällä hetkellä) itseeni. Tsemppiä, hemuli! Tsemppiä!

Espoossa

Mukavaa olla taas täällä. Oma tupa, oma lupa. (Vaikkakin tupa on M:n opiskelijakämppä.) Tänään M kävi allekirjoittamassa tulevan kodin paperit ja nyt se on virallista: 15.1. klo 12 saamme astua kotiimme. Ensi viikolla päästään kuulemma katsomaan uudemman kerran asuntoa. Tällä kertaa minäkin pääsen näkemään. Jännää jännää.

Tänään tartuin vihdoin työhön kiinni. Tein alustavia suunnitelmia matematiikasta, äidinkielestä, yllistä, kuviksesta, jne jne.. Ja nythän sitä pitää takoa, kun rauta on kuumaa. Ei näitä kuitenkaan jaksa sitten töiden alettua kovin pitkällä tähtäimellä pohtia, joten pohdin nyt, kun on vielä aikaa. Välillä tuntuu, että edessä odottaa jättimäinen vuori. Toisella hetkellä on fiilis, että kun asian ottaa päivä (tai viikko) kerrallaan -hengessä, niin keväästä kyllä selviää. Ja ainakin olen superisti kiitollinen siitä, että rinnakkaisluokassa on ystävä, johon uskallan tukeutua ihan milloin tahansa ja missä asiassa vain.

Kappas. Unohdin koko postauksen firefoxin alasivulle möllöttämään, kun innostuin Myhtbustersseista. Siinä vasta viihdyttävä ohjelma. Myytinmurtajat-nimikkeellä tuo taitaa nyt vuodenvaihteessa alkaa Kolmosella tai Subilla. Suosittelen. Muutenkin olen aika kiihkeä Discovery-fani. Sieltä tulee sopivasti viihdyttävää mutta silti asiapitoista ohjelmaa. Vielä kun olisi AnimalPlanet, niin tämä hemuli viettäisi vapaa-aikansa töllöttimen edessä.

hermo

Hermo kireällä. En oikein enää jaksa yhtään olla täällä kotikotona vaan pitää jo päästä omilleen taas. Eilen illalla meni hermo kokonaan iskän kanssa ja räyhättyä tuli puolin ja toisin. Jotenkin on tuntunut, että jokaisella on ollut hermo niin piukalla, etten eilen enää vain jaksanut pitää mölyjä mahassa. Tänään valun Espooseen lepuuttamaan hermoja ja hermoilemaan alkavan työn kanssa. Stressiä. Stressiä. Hajotusta.

ohi on

Siinä oli vuosi 2005. Tervetuloa vuosi 2006. Vuosi vaihtui kahden nuoruuden ystävän ja muutaman puolitutun seurassa. Oikeastaan oli tosi kiva pitkästä aikaa nähdä toista (aikoinaan paita&peppu -asteista) ystävää. Olen jotenkin menettänyt yhteyden siihen suuntaan lähes kokonaan. Kummasti puhuttavaa tänään kuitenkin riitti.

Ei jaksanut innostaa tämä päivä mitenkään erityisesti juhlimaan, kun eilen meni aamuyöhön asti M:n kanssa Uuttavuotta etukäteen juhlistaessa. M meni tänään töihin, joten juhlaa piti aikaistaa päivällä. Eikä tuo tahtia hidastanut - päinvastoin. Oikein kivaa oli eilen. Hyvinkin pitkälti kahdestaan M:n kanssa.

Nyt voisi harkita esimerkiksi unta.