kuplia

Sininen taivas. Lunta maassa. Litisevää vettä. Mäntyjä. Tuuli, joka ei pure vaan silittää. Sitä minä rakastan. Voi että miten rakastankaan. Tänään on minikokoinen kevät. On niin hurjan kaunis sää, että sisälläni kuplii. Metrossa teki mieleni sanoa ihmisille, että "Katsokaa nyt! Katsokaa ulos. Aurinko! AURINKO!" Tuuli on lempeä. Ei sellainen kuin talvella, joka iskee kiinni paljaaseen käteen ja korvaan. Ei sellainen. Vaan lempeä. Ja miten ihanaa onkaan siristää silmiä. Ajattele nyt. Koko talvi menee silmiä siristelemättä. Ja sitten yhtäkkiä tarjoutuu tilaisuus siristellä. Eihän siinä tilanteessa vain voi mitenkään olla hymyilemättä. Ei vain voi. Ei sitä edes tajua, miten kova ikävä aurinkoa talvella onkaan. Minulla on sitä aina talvisin kovin kovin suuri ikävä. Se syntyy pikkuhiljaa ja sen huomaa vasta tälläisinä päivinä.

Kuplii sisälläni. Männyt näyttävät niin kauniilta. Lunta, sininen taivas ja männyt. Ja parasta on se tuuli. Lempeä. Ja ihmiset eivät vain näytä tajuavan tilannetta. Katsokaa nyt, urpot! Avatkaa silmänne! Ettekö te pölkkypäät tajua, että kevät kurkistaa. Siristelkää silmiänne.

En minä kesää kaipaa. En minä kesää rakasta. Minä rakastan tätä tunnetta, kun tietää kevään olevan nurkan takana. Kevättalvi. Ihana.

Ihana.