TO DO -päivitys

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
Lehdet lähteneet maailmalle. Ensimmäinen kolikkosatsi odottaa laskijaa. Homma on siis vauhdissa.

2. Matematiikan kokeiden korjaus.
Tehty.

3. Äikän kokeiden korjaus.
Tehty.

4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
Historian koe ja uskonnon koe pidetty, mutta korjaamatta. Toinen historian koepäivämäärä ilmoitettu oppilaille kuten myös fyken koe ja musiikin koe.

5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
Jaiks edelleen. Näytelmäharjoitukset kuitenkin aloitettu ja lavasteet hyvällä mallilla. Vaatetus lähes valmis.

6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
Juu, tästä en huolehdi. Tämä menee omalla painollaan parin viikon päästä.

7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
Tekemättä.

8. Vapputohina koko alakoululle.
Hoidettu! (Yksi avustaja kiskoi herneitä nenään, kun hän mielestään hoiti koko homman yksin. Minäkin harkitsin herneiden kiskomista, koska moista kehdattiin minulle ehdotella. Olin nimittäin sillä hetkellä juuri juoksennellut neljä tuntia ympäri koulua hoitamassa vapputohinaa ja huolehtimassa, että kaikki etenee niin kuin pitää. Meni avustajan kritiikki pikkuisen väärään kohteeseen ja sainkin myöhemmin asiasta häneltä anteeksipyynnön.)

9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.
Pidetty. Ja uusi ongelmatapauspalaveri edessä. Luultavasti kaksikin. Tai kolme.

Jäljellä siis Kevätpörriäishässäkkä, aika monta koetta ja niiden korjaamista, luokkaretki, 3 palaveria, ja kevätjuhla. Ja viikkoja on jäljellä neljä. Uh puh.

TO DO -lista

1. Kevätpörriäishässäkkä loppuun. Eli tuhat euroa kolikoina. "Jes."
2. Matematiikan kokeiden korjaus.
3. Äikän kokeiden korjaus.
4. Vielä matematiikan koe omalle luokalle ja yläluokkalaisille, kaksi historian koetta, fysiikan koe ja uskonnon koe.
5. Kevätjuhlien järjestys. Jaiks.
6. Parisensataa numeroa todistuksiin. Kuulostaa pahemmalta kuin onkaan.
7. Luokkaretki. (Uh puh. Perjantain retki Helsingin keskustaan oli aikamoinen koettelemus, enkä haluaisi samaa kaaosta Suomenlinnassa..)
8. Vapputohina koko alakoululle.
9. Palaveri yhden ongelmatapauksen kanssa.

Hm, onko se tosiaan tuossa...

Ei paha. Ei paha. Ei paha. On se aika paha. Aikaa tälle on neljä viikkoa ja pari päivää. (Kevätjuhlien järjestämiselle viikko enemmän.)

Ja sitten se on taas. K E S Ä L O M A. <3

kannatti pelätä.

Kohtalo teki kuten arvasin. Kun pelkäsin etukäteen, ei jälkikäteen ollutkaan mitään pelättävää. Äitin luut ovat puhtaat.

Ensin en tuntenut mitään.

Sitten alkoi kuristaa kurkkua.

Sen jälkeen mieleen tuli, että iskä valehtelee. Että jotain on kuitenkin, mutta minulle vain ei kerrota.

Sitten kyynelet valuivat silmistäni, mutta en osannut sanoa, miltä tuntui. Helpotukselta? Surulta? Ilolta? En tiedä.

Ja aika pian tuli sekin ajatus, että tätä tämä tulee olemaan ehkä jatkossakin. Pessimismi lyö leimansa melkein kaikkeen tämän asian suhteen.

Nyt väsyttää. Väsyttää aivan mielettömästi. Mutta haluan päästä irrottelemaan koiran kanssa tokoilun merkeissä, joten jaksettava on. Nukun sitten joskus.

(Oikeasti olen niin onnellinen, että kävin mielessäni kaikki tutut läpi, kenelle voisin tätä iloita. En keksinyt ketään. Ei kukaan perheen ulkopuolelta näe tätä tästä näkövinkkelistä. Muille tämä on heidän elämäänsä suoranaisesti liittymätön irtonainen asia oman reviirin ulottumattomissa. He sanoisivat, että "voi kuinka kiva ja onpa ihanaa mahtoi helpottaa mites töissä menee kohta teillä on kesäloma onko kesälomasuunnitelmia?" Ja koko asia menettäisi arvonsa. Niinpä en iloinnut kenellekään muulle kuin että M:lle pistin viestin "Äiti on kunnossa.")

...

Vittu kun itkettää. Kävin lyhyesti lukemassa blogiani kommentoineen emben blogia. Tuntui melkein rikokselta. En minä saa lukea sellaista nyt. En saa rikkoa tätä uskoa huomiseen. En kestä todellisuutta juuri nyt. Luen blogiasi ehkä joskus myöhemmin. Nyt en voi.

Vietän koiran kanssa ulkona pitkiä aikoja. Se on niitä ainoita hetkiä, kun unohdan. Ja matkalla kotiin kaikki palaa taas mieleen.

En ymmärrä, miten äitin pää kestää tätä sairastamista. Minä olen aivan totaalisen rikki ja tyyliin pohdin itseni teloittamista, ettei tarvitsisi tietää, arvailla tai ajatella. Mietin tänään tai eilen, että kenelle tästä voisi puhua. Äidille. Paska tsäkä, eikö. Ja hän on se ainoa, jolle tästä ei voi kertoa. Minä varmasti... varmasti hajoaisin siellä odotushuoneessa. Enhän minä oikeasti hajoaisi. Mutta jos en kestäisi odotusta, mitähän sitten tapahtuisi? Saisin ehkä paniikkikohtauksen. Tai tulisin hysteeriseksi. Tai sitten olisin kauhusta täysin tyyni. Istuisin siinä, enkä voisi liikuttaa lihastakaan. En voisi nukkua. En voisi syödä. En voisi puhua.

Huomaan käyväni kauppaa kohtalon kanssa. Voisin tappaa koirani, jos se pelastaisi äidin. Olen valmis tekemään mitä tahansa. Ihan mitä tahansa. Eroan M:stä. Ihan mitä tahansa.

Huomenna olisi palaveri klo 15:30. Mitä ihmettä teen? Odotanko palaverin ohi, että soitan iskälle? Soitanko iskälle ja perun palaverin, jos ... Hemmetti, että olin unohtanut sen palaverin. Olisi pitänyt siirtää se. Miten ihmeessä jaksan ajatella jonkun koulustamyöhästymisiä ja todistuksen arvosanoja, kun ne oikeasti ovat täysin yhdentekeviä nyt. Jos huonot uutiset tulevat, en halua mennä töihin. Edellisellä kerralla huonojen uutisten jälkeen menin seuraavana päivänä töihin ja se on ollut ehdottomasti hirvein työpäiväni ikinä. Olin täysin kohtuuton lapsia kohtaan. Huojuin murtumisen partaalla niin monesti, etten enää halua sellaista. Haluan rauhan saada itkeä.

Taas itkettää.

Menen nukkumaan ja odottamaan huomista.

klo 14:45.

"Se lääkäri onkin vasta huomenna, sotkin ajat."

Tekstari ei todellakaan helpottanut. Olen pidätellyt itkua iltapäivän ja olo tuntuu oudolta. Kuin olisi naamari kasvoilla.

Ja nyt tätä perkelettä on edessä vielä uusi kokonainen päivä. Ihan vitun jees.

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

väsynyt.

Tiesin jo aamulla, että edessä on pitkä päivä. Mutta enpä tiennyt, että se olisi näin pitkä.

Oppilas menetti luokassani tajuntansa eikä häntä saatu hereille kunnolla. Tajunnan taso oli kymmeniä minutteja olematon. Ennen näiden minuuttien kulumista olin ehtinyt juosta ympäri koulua, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan, etsiä terveydenhoitajaa, juosta luokkaan ja etsiä rehtoria. Lopulta paikalle saatiin kaikki ne, joita tarvittiin ja minä lähdin ohjaamaan ambulanssimiehet paikalle.

Oli sellainen olo, että ei tämä ole vakavaa. Ei tässä mitään. Ei tunnu miltään. Kai tuo vaan feikkaa. Ei tässä mitään. Ravistelin ja koitin saada tajuihinsa. Ei tässä mitään. Kun tilanne oli ohi, oli edelleen sellainen olo. Ihan jees. Päätä tosin alkoi särkeä. Hoidin työpäivän loppuun ja pidin tunnin palaverin. Vieläkin kone hyrräsi ihan sillee. Jees.

Istuin autoon ja mietin, että oonpa aika paska. Ei tunnu missään. CD-soitin soitti Leevien Elina mitä mä teen. Lauloin mukana. "...ne oli vaatimattomat hautajaiset, itse samanlaiset tahtoisin.." ja siihen se jäi. Kyynelet vain alkoivat varoittamatta valua. Liikaa asioita. Liikaa. En edes tiennyt, mitä itkin. Äitiä? Lasta? Väsymystä? Murtuminen oli kyllä käynyt lähellä siinä vaiheessakin, kun työkaveri tapahtuman jälkeen tarttui olkapäästä ja kysyi onko minulla kaikki ok. Ok-oloon tuli murtuma. Onneksi tuli mahdollisuus vaan nyökätä ja kääntää selkä, sillä minua tarvittiin toisaalla. Nielaisin palan kurkusta, yskäisin ja murtuma oli paikattu. En hajonnutkaan, vaikka lähellä se oli.

Ja entäs, jos tämä ei ole vielä tässä? Entäs, jos joudun selittämään, miksen toiminut toisin? Miksen soittanut heti ambulanssia? Minun syy? Miksi jätin ne sinne ja juoksin itse etsimään apua? Draamaa peliin, ainakin ajatustasolla. Opettaja haastettiin oikeuteen. Sellaista draamaa. Juu. Matematiikan koekin jäi kesken. Pitäisikö huomenna pitää sama koe uudestaan? Ei siitä kesken jääneestä kukaan mitään kuitenkaan muista. Mutta tuleeko ikäviä ajatuksia, jos joutuu saman tekemään? Palaa tämä päivä mieleen.

En edes jaksa yrittää jäsentää tätä tekstiä.

äly hoi, älä jätä.

Sitä koittaa aistia ilmapiiriä. Miltä äiti näyttää? Saunassa katsoo salaa ja koittaa nähdä läpi. Saunaan mennessä äiti ensimmäistä kertaa kotoa muuttamiseni jälkeen sanoi menevänsä iskän kanssa saunaan eikä minun. Heti alkaa pelottaa. Miksi ei minun? Onko jotain pelättävää? Menemme lopulta kuitenkin saunaan äidin kanssa, mutta saunasta äiti lähettää minut ensin pois ja pyytää iskän jo saunaan. Miksi? Yritän puolihuolimattomasti sanoa iskälle, että saunaan voi jo mennä. Meneehän se, mutta äiti tulee samalla oven avauksella pois. Eikö se ollutkaan mitään? Olenko tulossa ihan hulluksi? Vainoharhaisuus iskee.

Äiti alkaa itse kertoa luukuvauksista. En sano, että iskä on jo laverrellut. Kyselen ja kuuntelen. Äitillä on ahtaanpaikankammo, joten kuvattavana olo on paniikkia aiheuttavaa. Muutamalla lauseella asia on kuitattu. Minä en uskalla kysyä, että pelottaako. En uskalla sanoa, että minua pelottaa. Äiti sanoo, että ehkä se on vain revähtänyt lihas. En oikein tiedä, voiko tuohon toivon kipinään tarttua. Viimeksi äiti sanoi, että hänellä on vain flunssa ja siksi kuumetta. Ei ollut niin pieni juttu. Leikkaushaava oli tulehtunut. Käykö nyt samoin? Tuolloin uskoin flunssaselitykseen. Jos uskon revähdysselitykseen nyt, aiheutanko ajatuksillani sen, että kyse ei olekaan mistään niin pienestä? Täysin älytön ajatus. Tiedän. Ja silti se pyörii päässäni. Ei tässä ole oikein älyllä sijaa, kun eteenpäin mennään niin vahvojen tunteiden kanssa.

Äiti puhui jotain ensi vuodesta. Minua kuvotti. Ajattelimmekohan kaikki sitä samaa? Sitä, mitä en voi edes ajatella saati, että kirjoittaisin tai sanoisin ääneen. Joten se siitä.

Kuvauksen tulokset tulevatkin vasta 13.4. (tai 14.4., en muista nyt..) Kotona käyminen vahvisti pelkoani. Kylki on edelleen kipeä. Äitiä pelottaa.

On niin paha aavistus, että kauhistuttaa. Ja jälleen järjetön ajatus tulee mieleen. Ehkä jos pelkään etukäteen aivan hirvittävästi, kohtalo lällättää ja tulos onkin hyvä. Olisin siis pelännyt turhaan. Ehkä se auttaisi. Ehkä kannattaa pelätä. Se saattaa auttaa.

Olen hullu.

hajottaa.

Työt stressaavat syystä X. Eli itsellä ei ole tietoa syystä. Kesäloma lähestyy pelottavaa vauhtia. Herään öisin ja hikoilen kuin sika, kun pelkään aamua. Ja aamulla yölliset asiat tuntuvat kummallisilta. Pieniä asioita, jotka tuntuvat kaatavan maailman. Palauttamattomat kokeet, hoitamattomat palaverit, soittamattomat puhelut...

Ja sitten on se äidin asia.

Kävin Lahdessa pari viikkoa sitten. Ihan sivulauseesta sain kuulla, että äidillä on jotain kipuja kyljessä ja että siitä syystä edessä on luukuvaus. Sivulause heitettiin ilmaan muka-kevyesti ja ohitettiin siihen sen kummemmin pysähtymättä. Nyökyttelin: "Joo joo sellasta." Salaa muljahti vatsassa. Ei taas. Ei tätä. Ei enää.

Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole miettinyt asiaa joka hetki tai edes kovin usein, mutta välillä sama muljaus käy vatsassa ja menee taas pois. Entä jos? Entä jos?

Ja tämä entä jos on saanut aikaan sen, että olen alkanut taas inhoamaan puhelimen soimista. Perheellä on oma soittoääni, jota kammoan. En yleensä tunne inhoa vielä puhelimen soidessa vaan lähinnä vastatessa.

Iskä soittaa:
"Moro." Äh.
"No moro, hemuli. Mitäs?"
Tässä kohtaa viimeistään alkaa kuvottaa. Kuvottaa hetkellisesti aivan järkyttävän paljon. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä.
"Eipä tässä.. Kotona vaan.." EI. EI.
"Ai jahas? ... Mitäs oot puuhaillu?" ÄLÄ. En halua kertoa mitään hemmetin yhdentekeviä puuhailuja. Sieltä on tulossa kuitenkin jotain oksettavaa.
"Emmä mitään kummempaa. Koiran kanssa pihalla olin tuossa.. Mitäs siellä?" ÄLÄ VASTAA. ÄLÄ KERRO. EN OIKEASTI HALUA TIETÄÄ.
"No mitäs täällä. Kaunis sää, melkein kuin kesä. Millanen siellä?" Joko nyt voi huokaista helpotuksesta? Vai odottaako se oksettava asia kulman takana vielä?
"Aurinkoista täälläkin..."
"JAhas, vai sellasta. Kävin tänään kaupassa ostamassa niitä putkia..." Vatsasta katoaa kamala tunne. Tämä olikin tavallinen puhelu. Ei hätää. Ei mitään hätää enää.
...
"Äiti kävi tänään siellä luukuvauksessa." UHH. Isku palleaan.
"Niin?"
"No siellä se kuvattiin ... Ihan normaalilta se kuva mun silmiin näytti. Ei mitään omituista, ihan symmetristä."
"No sepä hyvä." Ihan niin kuin sen jonkin paljaalla silmällä tavan tallaaja näkisi. Ketähän se luuli huijaavansa? Itseäänkö? Vai minua?

Torstaina tulevat kai tulokset. Olen v.. valmis? No en todellakaan ole. En ole valmis enkä valmistautunut kuulemaan mitään ikävää. Miten ihmeessä sitä torstaina voi vastata puhelimeen? Kuka voisi vastata puolestani? Ja silti tiedän, etten voisi antaa kenenkään muun vastata. En haluaisi katsella kasvojen ilmeitä ja koittaa kulmien rypistelyistä ja nyökkäyksistä ja pään pudistuksista arvata, mitä puhelimen toisessa päässä kerrotaan.

---

Tulisi kesä. Tulisi uusi elämä. Tulisi terveys. Katoaisi muistipalikoista se, jossa on muistikuva sairaudesta. Tätä minä silloin pelkäsin, kun kuulin sairaudesta. Että ei se katoa koskaan. Se on lopullisesti osa elämää. Kaikki tulevat päivät sisältävät sairauden tavalla tai toisella. Kaikki. Ei sitä voi pyyhkiä pois tai unohtaa. Se on läsnä joka ikisessä jälkitarkastuksessa, flunssassa, kuumeilussa, mustelmassa.

On sama olo kuin silloin, kun koirani teki kuolemaa. Suljin sen alakertaan vanhempieni kanssa nukkumaan, vaikka se oli minun koirani. Se seurasi minua kuin varjo, ja silti tein sille paskamaisesti ja jätin sen alas nukkumaan. En laskenut viereeni. En vain enää jaksanut. En pystynyt. En olisi saanut nukuttua. Olisin varmaan hajonnut siihen säryistä kertovaan läähätykseen ja kynsien rapinaan. Nyt on sama olo. En halua vastata puhelimeen. En halua tietää. En halua tukea. En halua. En jaksa, enkä kykene.

Pelottaa, jos suoraan sanotaan.