14.4.08

klo 14:45.

Huomenna se selviää. Kello varttia vaille kolme.

Välillä unohdan asian. Sitten se tulee taas mieleen. Ja unohtuu taas. Suihkussa mietin, että miten reagoin. Etenkin miten reagoin, jos uutiset ovat huonoja. Repeän. Oksennan? Itken? Huudan? Ajan Lahteen? En. Sitä en tee.

Luin jostain, kuinka kirjoittaja ei voinut aikaisemmin uskoa, että itselle voisi tapahtua jotain kamalaa. Ja tapahtui kuitenkin. Hänet raiskattiin. Minä yritän päinvastoin kovasti ajatella, että jotain kamalaa voi tapahtua juuri minulle. Yritän uskoa niin, koska se suurentaa ehkä mahdollisuuksia, että pahaa ei tapahdukaan. Kohtalo näyttää pitkää nenää, jos pelkään etukäteen. Ja salaa uskon kuitenkin, ettei minulle voi tapahtua mitään pahaa. Ei voi. Ei sellaista tapahdu kuin elokuvissa. Eikö vain? Ei. EI EI EI EI EI. En. En vain suostu. En. En voi uskoa enkä hyväksyä. Täysin mahdoton ajatuskin.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

En aio sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu, koska ihmiset tuntevat asioita hyvin yksilöllisesti. Olen kuitenkin kokenut saman kuin sinä. Olen 21-vuotias ja äitini nukkui pois syövän nujertamana vajaa 3 viikkoa sitten. Loppuvaiheessa pelkäsin aina isän soittaessa, että hän sanoo äidin kuolleen. Ei sanonut, soitti vain ja sanoi ettei äiti ollut jaksanut nostaa päätään tyynyltä ja siitä yhdeksän tunnin päästä äiti menehtyi.

Aina äidin lääkärikäyntien aikaan olin hermostunut, syystäkin, sillä hyviä uutisia tuli vain kerran. Toivon todella, että sinä saat pitää äitisi kauemmin kuin minä. Äiti oli paras ystäväni ja täytti 49 kymmenen päivää ennen kuolemaansa.