hajottaa.

Työt stressaavat syystä X. Eli itsellä ei ole tietoa syystä. Kesäloma lähestyy pelottavaa vauhtia. Herään öisin ja hikoilen kuin sika, kun pelkään aamua. Ja aamulla yölliset asiat tuntuvat kummallisilta. Pieniä asioita, jotka tuntuvat kaatavan maailman. Palauttamattomat kokeet, hoitamattomat palaverit, soittamattomat puhelut...

Ja sitten on se äidin asia.

Kävin Lahdessa pari viikkoa sitten. Ihan sivulauseesta sain kuulla, että äidillä on jotain kipuja kyljessä ja että siitä syystä edessä on luukuvaus. Sivulause heitettiin ilmaan muka-kevyesti ja ohitettiin siihen sen kummemmin pysähtymättä. Nyökyttelin: "Joo joo sellasta." Salaa muljahti vatsassa. Ei taas. Ei tätä. Ei enää.

Kaksi viikkoa on nyt kulunut. En ole miettinyt asiaa joka hetki tai edes kovin usein, mutta välillä sama muljaus käy vatsassa ja menee taas pois. Entä jos? Entä jos?

Ja tämä entä jos on saanut aikaan sen, että olen alkanut taas inhoamaan puhelimen soimista. Perheellä on oma soittoääni, jota kammoan. En yleensä tunne inhoa vielä puhelimen soidessa vaan lähinnä vastatessa.

Iskä soittaa:
"Moro." Äh.
"No moro, hemuli. Mitäs?"
Tässä kohtaa viimeistään alkaa kuvottaa. Kuvottaa hetkellisesti aivan järkyttävän paljon. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä. Ei tätä.
"Eipä tässä.. Kotona vaan.." EI. EI.
"Ai jahas? ... Mitäs oot puuhaillu?" ÄLÄ. En halua kertoa mitään hemmetin yhdentekeviä puuhailuja. Sieltä on tulossa kuitenkin jotain oksettavaa.
"Emmä mitään kummempaa. Koiran kanssa pihalla olin tuossa.. Mitäs siellä?" ÄLÄ VASTAA. ÄLÄ KERRO. EN OIKEASTI HALUA TIETÄÄ.
"No mitäs täällä. Kaunis sää, melkein kuin kesä. Millanen siellä?" Joko nyt voi huokaista helpotuksesta? Vai odottaako se oksettava asia kulman takana vielä?
"Aurinkoista täälläkin..."
"JAhas, vai sellasta. Kävin tänään kaupassa ostamassa niitä putkia..." Vatsasta katoaa kamala tunne. Tämä olikin tavallinen puhelu. Ei hätää. Ei mitään hätää enää.
...
"Äiti kävi tänään siellä luukuvauksessa." UHH. Isku palleaan.
"Niin?"
"No siellä se kuvattiin ... Ihan normaalilta se kuva mun silmiin näytti. Ei mitään omituista, ihan symmetristä."
"No sepä hyvä." Ihan niin kuin sen jonkin paljaalla silmällä tavan tallaaja näkisi. Ketähän se luuli huijaavansa? Itseäänkö? Vai minua?

Torstaina tulevat kai tulokset. Olen v.. valmis? No en todellakaan ole. En ole valmis enkä valmistautunut kuulemaan mitään ikävää. Miten ihmeessä sitä torstaina voi vastata puhelimeen? Kuka voisi vastata puolestani? Ja silti tiedän, etten voisi antaa kenenkään muun vastata. En haluaisi katsella kasvojen ilmeitä ja koittaa kulmien rypistelyistä ja nyökkäyksistä ja pään pudistuksista arvata, mitä puhelimen toisessa päässä kerrotaan.

---

Tulisi kesä. Tulisi uusi elämä. Tulisi terveys. Katoaisi muistipalikoista se, jossa on muistikuva sairaudesta. Tätä minä silloin pelkäsin, kun kuulin sairaudesta. Että ei se katoa koskaan. Se on lopullisesti osa elämää. Kaikki tulevat päivät sisältävät sairauden tavalla tai toisella. Kaikki. Ei sitä voi pyyhkiä pois tai unohtaa. Se on läsnä joka ikisessä jälkitarkastuksessa, flunssassa, kuumeilussa, mustelmassa.

On sama olo kuin silloin, kun koirani teki kuolemaa. Suljin sen alakertaan vanhempieni kanssa nukkumaan, vaikka se oli minun koirani. Se seurasi minua kuin varjo, ja silti tein sille paskamaisesti ja jätin sen alas nukkumaan. En laskenut viereeni. En vain enää jaksanut. En pystynyt. En olisi saanut nukuttua. Olisin varmaan hajonnut siihen säryistä kertovaan läähätykseen ja kynsien rapinaan. Nyt on sama olo. En halua vastata puhelimeen. En halua tietää. En halua tukea. En halua. En jaksa, enkä kykene.

Pelottaa, jos suoraan sanotaan.