stres-si.

Hajottaa edelleen. Näen oppilaista ja pomosta kevytpainajaisia. Ei siis mitään horroria, mutta ahdistavaa. Viime yönä pomo moitti, koska olen liian tiukka ja kärttyinen. Sen jälkeen yritin putsata ihan pienestä kissanpennusta kirppuja. Sekavaa.

Herään usein kesken unien ja ensimmäinen ajatus on lähes poikkeuksetta "Älä tule mieleen, älä tule mieleen..." Ja totta kai se siinä vaiheessa tulee mieleen. Työ. Mitä sen muksun kanssa pitäisi tehdä? Mitä sen Pyhän Äidin kanssa pitäisi tehdä? Töissä ei viikkoon ole ollut mukavaa vaan olotila on vitutus. Ärsyttää suunnattomasti tilanne. Kuinka pitkään perhe (tai äiti?) voi kieltäytyä näkemästä, että omassa lapsessa ON jotain vikaa ja syytä? Hän ei ole mikään ulkoa ohjautuva robotti, joka reagoi tahtomattaan ärsykkeisiin. Hänellä on oma tahto, ja on jumankauta kyllä ihan todella kieroutunutta ajatella, ettei pojan tahdolla olisi mitään tekemistä tilanteen kanssa. Totta kai hän haluaa häiritä ja ärsyttää. Hän tavoittelee sillä jotain tai saavuttaa sillä jotain, mitä minä en kyllä ymmärrä. Huomiota? Vaikutusvaltaa? Jotain. Ok, ehkä kyse on myös reagoinnista (kodin?) epäselvään tilanteeseen, mutta en todellakaan niele sitä, että hän toimisi ilman mahdollisuutta vaikuttaa mihinkään mitenkään.

v*ttu p*rkele

Voi jumankauta että hajottaa. Olen jälleen tilanteessa, jossa yksi mukula testaa rajoja joka hetki koulupäivän ajan.

Ja nyt Pyhä Äiti on löytänyt syyn muksun sisään kiipineestä demonista tai vastaavasta. "Ei hän ole tahallaan ilkeä. Hän ei voi käytökselleen mitään. Ymmärräthän sinä sen?" No vittu suoraan sanottuna rupeaa aika vähillä olemaan ymmärrykset.

Minua on vituttanut nyt kaksi päivää tämä tilanne ja Pyhän Äidin ajatusmaailma. Viime yön olen käyttänyt mielikuvaharjoitukseen, jossa potkin kyseistä oppilasta pois pääni sisältä. Hän tunkeutui uniini ihan väkisin ja minä koitin kirjaimellisesti mielikuvan tasolla potkia häntä pois. Ei onnistunut. Väsyttää. Vituttaa. Perkele.

Ja nyt Pyhä Äiti on jälleen kerran lähestynyt mailitse asiassa, joka ei liity minuun. Hän parjaa minulle työtovereitani ja koko perkeleen maili kuulostaa ihan kantelupukin kantelulta. Mikä perkele minä olen tuohon puuttumaan. Aikuinen ihminen. Mailailkoon asianosaisille. "Ope ope toi toinen ope on tosi tyhmä anna sille jälkkää ope ope!" Olen niin kovin hajalla tähän perheeseen ja sen toimintaan.

VITUTTAA. Joko muistin mainita?

Olen palveluammatin harjoittaja. Olen palveluammatin harjoittaja. Asiakas on aina oikeassa. Asiakas on aina oikeassa. OMMMMMM.. Tule zen ja rauhoita. Ommmmm. Puro solisee. Puro solisee.

En jumalauta ihan kaikkea kuraa ole valmis niskaani ottamaan.

Ja vai on oppilas täysin kykenemätön vaikuttamaan sisäiseen demoniinsa, joka tekee kultamurusta perkeleen? Jännä homma. Kuvittelisin, että tällä periaatteella myös esim. Suomen vankilalaitos on sellaisenaan täysin turha ja ihmisoikeuksia sortava, sillä kyseinen paikka on varmasti pullollaan näitä demonien riivaamia yksilöitä. Voi parkoja.

Vittu. Ja nyt en jaksa sensuroida yhtään tätä olotilaa.

aivotyöskentelyä vai mitä?

Eilen palasin jälleen sairauslomalta töihin. Koko keskiviikon ehdin seurata ampumadraamaa ja minuutti minuutilta elää tapahtumaa mukana. Ja kuten sanottua ja kirjoitettua, olo oli todella tyhjä. Mikään ei tuntunut miltään. Mykistynyt olo jatkui myös töissä. Muksut osasivat käsitellä asiaa uskomattoman asiallisesti eivätkä pahimmatkaan lörppäsuut laukoneet iänikuisen nokkelia kommenttejaan.

Olo oli edelleen tyhjä. Pystyin nostamaan kasvoilleni hymyn, mutta hymy ei tullut mistään sisältäni oikeasti. Hymy oli lähinnä tilanteen sanelema tietoinen reaktio, ei tunnepohjainen ilme.

Illalla menimme M:n ja hänen kaverinsa kanssa katsomaan leffaa 1408. Voi ahdistus, mikä leffa. Ihan hyvä varmaan leffaksi, mutta tilanteeseen nähden ihan liikaa ahdistusta ja kauhua.

Leffan jälkeen olo oli turtaakin turrempi. Ei tehnyt mieli puhua. Ei tehnyt mieli tehdä yhtään mitään. Pötkähdin sänkyyn ja M tuli viereeni. "Halaa mua", M pyysi. Minä halasin. Ja aivan kulman takaa tuli suunnaton suru. Kyynelet valuen makasin siinä ja yritin koota itseäni. Kai M jo tuntee minut viiden yhteisvuoden jälkeen niin hyvin, että arvasi minkä vuoksi itken. "Mua surettaa ihan hirveästi se eilinen välikohtaus." "Mä tiedän."

Mistä se sen tiesi?

Tänään on ollut paljon normaalimpi olo. Hymyileminen ei tunnu väkinäiseltä.

Töissä eräs oppilaistani käy niin kierroksilla, että minua hirvittää. Kerroin tämän tänään myös kyseiselle oppilaalle. Olimme kahdestaan tilanteessa ja silti hänen toimintansa on karmivaa katsottavaa. Hän steppaa paikoillaan. Hän kiertää kehää, heiluttelee käsiään ja pyörittelee käsissään paperia. Liikehdintä on enemmän kuin hermostuttavaa. Kerroin, ettei kukaan ihminen jaksa tuollaisella vauhdilla elämistä kovin pitkään. Välillä on pakko pysähtyä ja rauhoittua. Hän ei katsonut minua silmiin, ei pysähtynyt eikä varsinkaan rauhoittunut. Näytti ihan siltä, kuin moottori oikeasti olisi hirttänyt kiinni. Pelottavaa katseltavaa sellainen. Oppilas oli lähes hengästynyt, vaikka kyseessä oli kuvistunti ja hänen tehtävänsä oli vain istua omassa tarkasti rajatussa tilassaan ja värittää kuvaa.

Saa nähdä, mitä tästä tulee.

järkytys.

Jokelan koulussa ammuskeltu. Ensin mykistyin. Tätä kesti pitkään. Etsin käsiini niin paljon tietoa kuin mahdollista. Ja voi sitä tiedon määrää. Hetkessä selvisi nimi. Pian löytyi kirjoituksia, kuvia ja videomateriaalia. Sairaslomalta käsin on helppoa kuvitella, miltä tuntuisi jos seuraisin nyt oman kouluni tapahtumia netistä, radiosta ja televisiosta.

Alkoi itkettää ja päätä särkee.

Mitenhän tätä huomenna lasten kanssa käsitellään? Mitä tässä tilanteessa voi sanoa?

Äiti soitti. "Miltä tuntuu?" Olin jo rauhoittunut, mutta kysymys sai kyynelet silmiin. Äiti aavisti, että tämä asia koskettaa.

Eipä oikein vieläkään osaa kommentoida asiaa. "Eihän tää oo ees nykyään kovin sairasta, sattuuhan näitä", totesi irkissä eräs. Ei jumalauta. Kuinka paatuneita ihmiset oikein ovat? Tämä ON sairasta. Aivan käsittämättömän sairasta. Ei flunssankaan leviäminen tee flunssaisista terveitä. Ei hemmetti.

Ja ilmeisesti ampuja on kuollut. Hän ei joudu vastaamaan teoistaan. Pohtimatta sen syvällisemmin seuraavan ajatuksen sisältöä, kerron sen silti. Minua kaihertaa ampujan tilanteessa eniten se, ettei hän pääse/joudu koskaan katumaan tekoaan. Hän ei saa mahdollisuutta nähdä, miten väärin hän on tehnyt. Hän ei saanut kasvaa aikuiseksi ja katua. En tiedä, olisiko hän koskaan katunutkaan. Ehkä ei. Tuntuu, että hän olisi selityksen velkaa. Itselleen hän on mitä nähtävimmin perustellut asian, mutta ulkopuoliselle netistä löytyvä manifesti ei aukea. Miten ihmeessä ihmisrotu voi jalostua paremmaksi tälläisillä keinoilla?

En tajua.

näytelmää.

Kohtaus 1.

Perhe Yskänen esittäytyy.

Tässä on äiskä Yskänen: "Ysk, köh. Minulta ei lähde ääni. Jäänpä sairaslomalle. Ehkä ääni palaa jossain vaiheessa."
Tässä on avopuoliso Yskänen: "Bulla od vähä duha."
Tässä on koira Yskänen: "KÖH KÖH RYÖÄÖÄÄÖGH."

Nyt äiskä Yskänen ottaa yskänlääkettä pienestä yskänlääkepullostaan.

Nyt koira Yskänen nuoleskelee naama näkkärillä yskänlääkettä suuresta yskänlääkepullostaan.

Kohtaus 1 päättyy.