elämää

Koiran kanssa käydään koirakoulua ja piski osaakin jo oikein paljon. Sivulle. Tuo. Ota. Katso. Istu. Nök. Maahan. Seiso. Paikka. Pyöri. Ympäri. Vasen. Oikea. Kuole. Eikä oikeastaan mitään ole vielä tarvinnut opettamalla opettaa ja keksiä jotain ihmeellisiä kikkakolmosia, miten tuonkin tempun nyt sitten opettaisi. Tuo vaan oppii. Ja ilmiselvästi oppiminen on mukavaa - sitä suurella nopeudella tuo paikalle singahtaa, kun näyttää siltä, että jotain aletaan taas harjoitella.

Töissä tehtiin tänään yhdelle oppilaalle käyttäytymisen oppimissuunnitelma. Vastassa oli ihastuttava äiti, joka on keksinyt syitä lapsensa tekosiin aina juhlapyhistä tyttöjen ja kevään kautta pahisten huonoon esimerkkiin asti. Ja mitä tuon samaisen äidin suusta tänään tuli? Ensin tietysti sitä perinteistä: syy on naapuriluokan häiriköissä. Ja sitten. "Et sinä aina voi keksiä niitä syitä muualta ja muista ihmisistä. Välillä on pakko vaan ottaa vastuu itse." Niin se sille lapselleen sanoi. Olin vähän hämilläni. Lapsiko niitä syitä olikin keksinyt..? Jotenkin olin ihan päätynyt siihen, että äiti on kehitellyt nämä monimuotoiset ja -ulotteiset syyt. Ehkä olen ihan väärässä, tai sitten äiti on unohtanut keksineensä ne. Tiedä häntä.

Huomenna Lahteen ja rapujuhlille.

En ymmärrä, miten ihmiset jaksavat tehdä töitä kahdeksasta neljään (tai viiteen) -lähtökohdista. Itse olen aivan rättipoikkiväsynyt, kun työpäivä kestää kahdeksasta kolmeen. Yhdeksästä yhteen olisi sellainen optimitilanne, mutta niitä päiviä on viikossa vain yksi. Nytkin väsyttää niin, että tekisi mieli käydä yöunille.

-----

Inhoan VR:n "palvelujen" hyödyntämistä. Epäluotettavaa ja epätietoisuutta viljelevää. Kolmena viime päivänä paikallisliikenne on takkuillut julmetusti. Noin viidentoista minuutin junamatka on kestänyt kolmessa päivässä yhteensä lähes 2,5 tuntia liian kauan. Tämän lisäksi kaksi bussivuoroa on jäänyt ajamatta. Tänä aamuna - ja etenkin eilen, kun juna ilman mitään tiedoituksia oli tehnyt Helsingin ja Pasilan välistä matkaa jo pitkälti yli vartin - otti pannuun aika raskaasti. On hiki. Väsyttää. Ihmiset puhisevat turhautumistaan. Ja sitten pitäisi tehdä päätös, että kannattaako junasta nousta jo pois ja luovuttaa vai jäädäkö vielä istumaan. Sitten nousin tietenkin ylös ja kävelin laiturille. Junan ovet sulkeutuivat takanani ja juna lähti kohti seuraavaa asemaa. Vitun perkele. Nousin seuraavaan junaan todetakseni vain, että sekin jatkaa Pasilassa seisomista. Vitun perkele. Pääsin lopulta kotiin tehtyäni kotimatkaa lähemmäs 45 ylimääräistä minuuttia. Otti kupoliin. Rankasti.

töissä taas

Muksut ovat palanneet elämääni. Tai minä heidän elämäänsä. Viisi on joukosta poissa, ja rehellisesti sanottuna mikä sen parempaa. Masentunut, psykopaatti, riitoja aiheuttava tyttö, asperger-tyyppinen lapsi, luokalle jäänyt. Viisi haasteellisinta. Tämän muutoksen jälkeen meidän luokkamme on jotain ihan muuta. Tytöt ovat hipihiljaa. Kukaan ei jää yksin. (Paitsi ehkä se uutena tullut todella heikosti suomea puhuva vielä toistaiseksi..) Pojat höpisevät ja pöpisevät. Yksi poika on kehittänyt edelleen hunajaisen makeaa ja jokaisen opettajan rakastamaa "IHASAMAEIKIINNOSTAMITÄVÄLII" -asennettaan kesän aikana - mutta ei saa ketään angstaamaan kanssaan. Hähhhhähhhäää.

Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."

Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.

--------

"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.

"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.

sisäpiirin oviaukossa

Niin siinä on hyvinkin nopeasti päässyt käymään, että koirun avulla olen päässyt hyvinkin lähelle (ellen jopa jo sisälle) koirapiireihin täällä kotinurkilla. En ollenkaan ollut ajatellut asiaa tätä päivää aikaisemmin. Juttu tuli mieleen vasta, kun lähdettiin koirapuistosta ja jackrusselin emäntä huusi perään, että "Moikka, nähdään taas!" Ja varmasti nähdäänkin, sillä tavaksi on tullut käydä koirapuistossa koissua juoksuttamassa lähes päivittäin. Lenkkeillessä tulee hirmu paljon tuttuja koira- ja ihmisnaamoja vastaan, joita tervehditään jo hämmentävän tuttavallisesti.

"Ai moro! Mä just tossa kerroinkin mun miehelle tästä sun koirasta. Kato, tässä tää koira on mistä mä sulle puhuin!" Hmmm, naisesta en tiedä mitään, mutta koiran tunnistan ulkonäöltä.

Koirapuistossa oppii tuntemaan paitsi koiria, myös niiden emäntiä ja isäntiä. Jutut pyörivät vaikka missä - useimmiten kuitenkin luonnollisesti koirissa. Ja koska keskustelun osapuolet ovat koiraihmisiä ja suurella todennäköisyydellä myös omistavat itse koiran, riittää juttua ihan loputtomiin.

Tällä hetkellä olemme tutustuneet mm. 1) jackrusseliin ja emäntään, jonka kotona tehdään putkiremonttia ja jonka toinen puolisko on armeijassa 2) vehnäterrieriin, joka on kolmevuotias ja lopettanut leikkimisen ja jonka isäntä tahtoisi kovasti tutustua koiraani 3) kultaiseennoutajaan, joka on käyttölinjaa ja joka tahtoisi kovasti hyppiä mutta on opetettu olemaan hyppimättä, joten se vain kiemurtelee jaloissa 4) mustaan sekaroituiseen, joka on jättimäisen suuri ja jonka naamassa on valkoisia karvoja, mutta joiden syntyaikaa omistaja ei tiedä, koska koira on tullut taloon vasta aikuisena 5) mäyräkoiraan, jonka isäntä on hirveän hiljainen 6) entlebuchinpaimenkoiraan, joka on vasta oppinut nostamaan jalkaa ja jonka perheeseen kuuluu emännän lisäksi ainakin noin kahdeksanvuotias tyttö... jne. jne.

Tuttuja riittää. Ja mikä parasta, oma lapsukaiseni alkaa olla aikamoisen hyvä sosiaalisesti puistossa. Se lähestyy rauhallisesti muita koiria ja osaa jättää ne rauhaan, jos toinen osapuoli ei halua riehua. Koissun leikkiääni on erikoista rähinän ja murinan sekoitusta, jota ulkopuolinen saattaisi pitää vihaisuuden merkkinä. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, vaan toinen puhkuu intoa ja iloa ja tuloksena tuolloin on rähinää. Onneksi leikkikaverikoirat näyttäisivät osaavan tulkita tuota ääntä oikein, sillä vastaukseksi koira saa lähinnä ryntäilyä, säntäilyä ja hännän heilutuksia.

Jee, olen tullut sosiaalisesti osaksi tätä asuinaluetta. Tätä ei takuulla olisi tapahtunut, jos olisin koiraton.

sukellus menneisyyteen (ja väliraporttia elämästä)

Edellistä postausta kommentoinut henkilö sai aikaan sen, että ryhdyin lisäämään postauksiin labeleita. Halusin selkeyttää myös itselleni, miten olen selvinnyt tästä keväästä ja kesästä. En jaksanut aloittaa ihan blogin alusta, joten valitsin toisen käännekohdan. Tämän vuoden tammikuusta alkaen lähes jokaisen postauksen labelina on sana "syöpä".

Lueskelin blogin läpi tammikuusta tähän päivään. Voi, miten paljon olenkaan päässyt elämään kiinni tammikuun syöpäuutisen jälkeen. Sairaus ei missään vaiheessa ole kadonnut mielestä eikä asian ahdistavuus ole mihinkään häipynyt. Silti kykenen nyt elämään jokapäiväistä elämää. Ja nyt kun lukee tammi-helmikuun postauksia, niin huomaa, että tuolloin jokapäiväinen elämä on ollut täysin kadoksissa. Vähän pelottaa muisto siitä syvästä väsymyksestä, joka etenkin töissä jaksamisen suhteen syntyi. Jaksanko minä nyt paremmin? Olenko minä oikeasti nyt ehjempi kuin maalis-toukokuussa?

Tuntuu uskomattomalta, että minä olen se henkilö, joka nipisti itseään niin lujaa kuin pystyi, että kestäisi tätä kaikkea ja pysyisi järjissään. Kipu selkeytti päätä. Tällä hetkellä itkettää se, miten syvällä sitä ollaankaan seilattu.

Tammikuussa olisin ottanut kaiken äitini kärsimyksen itselleni kannettavaksi, jos se olisi tarkoittanut, että äiti saa keskittyä toipumiseen ja taudin kukistamiseen. Olen edelleen samaa mieltä. Tekisin melkein mitä vain, että se voisin olla minä, jonka hiukset putoavat.

Mitä tämä kaikki on tehnyt meidän perheellemme? Olemme yhtenäisempi porukka. Minulla on olo, että me olemme tässä asiassa kaikki yhdessä sairautta vastaan. En tiedä, ajatteleeko äiti samoin. Ennen tätä en ollut koskaan nähnyt äitiä ja iskää kulkemassa kaulakkain. Ei se vain ollut tapana. En ollut nähnyt iskää tuomassa äitille kukkia koiranulkoilutuslenkiltä. En ollut nähnyt iskää huolissaan äidin jaksamisesta. He ovat nyt yksi kokonaisuus. Ja me lapset olemme enemmän yksi kokonaisuus. Isompi pikkuveli hankki äidille 150e maksaneen taulun, johon minä ja pienempi pikkuveli tietenkin osallistuimme. Isompi pikkuveli vei äidille kukkia valittuaan täysin sattumanvaraisesti vuodelle toisen "äitienpäivän". Sellaisia tavallaan pieniä asioita, jotka ennen olisivat jääneet tekemättä. Minulla on olo, että takerrumme kuin hengenhädässä äitiin. Hän ei saa mennä pois.

Mitä tämä kaikki on tehnyt minulle? Uskaltaisin väittää, että syöpä-sana ei ole minulle enää niin kammottava asia kuin mitä se aikaisemmin oli. Minä oikeasti pelkäsin jo pelkästään tuota sanaa. Pelkäsin, että sairastuisin syöpään. Mielessäni ei ollut käynyt koskaan, että joku läheiseni voisi sairastua siihen. Olen tajunnut, että tulen menettämään ihmisiä. Olen käsittänyt, että syövästä voi toipua. (Tämän tosin joudun toteamaan melkoisella varauksella. Olen edelleen kauhuissani sen asian suhteen, että tauti saattaa uusia. Pelkään tuota asiaa jo nyt.)

Mitä tämä kaikki on tehnyt minun silmissäni äidille? Äi... En tiedä. Minun silmissäni äiti on edelleen äiti. Äiti puhuu avoimemmin olemisestaan ja jaksamisestaan. Ok, rinta on mennyt. Hiukset ovat harventuneet. Sillä ei ole minun silmissäni mitään väliä. Äidistä on tullut haavoittuvainen. Aiemmin näin äidin vain harvoin itkevän ja tuolloinkin itku liittyi riitelyyn. Nyt äiti on itkenyt hiuksiaan. Hän on itkenyt, miten hyvä perhe hänellä on. Kyynelet nousevat hänen silmiinsä niin paljon useammin kuin aiemmin.

----

Olen valmistautunut siihen, että tämä menneiden penkominen saa taas aikaan yöllisiä sukelluksia alitajuntaan. Pienetkin sairaudesta muistuttavat asiat televisiossa, musiikissa, missä vain, tuovat uniin pelkoa, itkua, surua ja välillä myös toivoa.

unia ja muuta

Näin unta, että äiti teki kuolemaa. Itkin niin, että minuun sattui fyysisesti. Äiti halasi minua ja hän tuntui aivan järkyttävän laihalta. Pääkallo tuntui hiusten alla. Äiti kirjoitti minulle jäähyväiskirjeen. Koko uni oli pelkkää hyvästien jättöä ja itkua.

Oikeassa hereilläolomaailmassa äidin hiukset ovat alkaneet jo kasvaa. Sädehoidot ovat alkaneet ja sytostaattihoidot päättyneet. Äiti iloitsee hiustensa kasvusta. Niin minäkin. Hiusten kasvusta äiti kertoo jotenkin sydäntäsärkevällä tyylillä. Vähän kuin lapsi, joka iloitsee joulusta. Sellaista huolimattomasti heitettyjä kommentteja, jotka yritetään esittää täysin arkipäiväisesti, mutta silti takana kuuluu syvä onni ja ilo. Ja helpotus. En enää edes muista, miltä äidin punainen tuuhea tukka näyttikään. Hiusten lähtö on tapahtunut sen verran hitaasti, että ohut haituvatukka näyttää ihan normaalilta. Äiti ei sitä varmaan usko, mutta minun silmiini tukka ei näytä omituiselta.

------------

Maanantaina alkaa koulu. Jännittää ja stressaa aika rankasti. Vähän pelottaa se, että onko sitä ihan oikeasti ehtinyt kesän aikana toipua siitä hirveästä viime keväästä. Että osaako sitä vielä tehdä työnsä. Ja ennen kaikkea, jaksaako tehdä työnsä kunnolla, välittää lapsista aidosti ja olla hyvä opettaja.

------------

Tänään alkaa koiralapsen kanssa tottelevaisuuskoulu. Lapsesta on tullut kovin iso ja hän on oppinut uimaan. Sellainen mamin mussukka tuo on, että koirapuistossakaan ei lähde jaloista kymmentä metriä kauemmas muiden koirien kanssa. Vähän kuin olisi näkymättömässä hihnassa sielläkin. Metsässä kyllä saattaa hetkeksi kadota näkyvistä ja päättää, että "muahan et hihnaan pistä", mutta tuosta koiran mielestä uskomattoman hassusta leikistä yritetään mm. koirakoulun avulla päästä eroon.