Muksut ovat palanneet elämääni. Tai minä heidän elämäänsä. Viisi on joukosta poissa, ja rehellisesti sanottuna mikä sen parempaa. Masentunut, psykopaatti, riitoja aiheuttava tyttö, asperger-tyyppinen lapsi, luokalle jäänyt. Viisi haasteellisinta. Tämän muutoksen jälkeen meidän luokkamme on jotain ihan muuta. Tytöt ovat hipihiljaa. Kukaan ei jää yksin. (Paitsi ehkä se uutena tullut todella heikosti suomea puhuva vielä toistaiseksi..) Pojat höpisevät ja pöpisevät. Yksi poika on kehittänyt edelleen hunajaisen makeaa ja jokaisen opettajan rakastamaa "IHASAMAEIKIINNOSTAMITÄVÄLII" -asennettaan kesän aikana - mutta ei saa ketään angstaamaan kanssaan. Hähhhhähhhäää.
Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."
Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.
--------
"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.
"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.
Pohdin kotimatkalla, mitä sanoisin sijaiselle, jos sellaista tarvittaisiin. Miten kuvailisin luokkaani? Mitä kehottaisin varomaan ja mistä pitämään huolen? Viime keväänä olisin sanonut, että "Ole tiukkana niiden kanssa. Suhtaudu varauksella siihen, mitä he kertovat saaneensa luvan tehdä. Ole valpas ja varuillasi. Arvaan jo nyt, että tietyt nimet tulevat luultavasti aiheuttamaan ongelmia. Ilmota heti, jos joku sekoilee jotain. Rinnakkaisluokan ope on aina käytettävissä, pyydä siltä apua, jos homma menee mahottomaksi." Nyt sanoisin ehkä: "Se on kiva luokka. Pari höpisijää, sä bongaat ne sieltä kyllä heti. Mutta kaikkien kanssa pitäis tulla toimeen. Ole tiukkana. Ne on kivoja, mutta ryhtyvät höpisemään, jos antaa liikaa vapauksia."
Tuli siinä pohtiessani mieleen myös se viimekeväinen huoli: osaanko enää koskaan olla se opettaja, joka olin ennen äidin sairastumista. Löytäisinkö itsestäni sen huumorin ja vapautuneisuuden, joka minussa ennen viime tammikuuta oli? Muistan, miten peloissani olin. Luulin, että olin ikuisesti menettänyt sen ilon työstä. Eilen ja tänään olen vitsaillut. Olen höpötellyt ja saanut oppilaat nauramaan monen monta kertaa. Olen itse nauranut. Olen kurtistanut otsaani ja sanonut, että "jos nyt katsotte mua, niin huomaatte, ettei mua tällä hetkellä naurata. Eli nyt kandeis rauhottua." Ja jengi on rauhoittunut. Olen istunut openpöydän ääressä ja pohtinut, mitä tekisin, kun kaikki puurtavat hiljaa matematiikkaa. Olen mielestäni opettajana taas se, joka olin ennen. Tai ainakin hyvin lähelle sitä. Nyt minulla on voimia ja jaksamista olla huolissaan ystävä L:n jaksamisesta. Hänen luokkansa ei ole helpottunut - päinvastoin. Kaksi poikaa pistää koko luokan sekaisin. Pahuksen pojat.
--------
"Istukaas alas, niin päästään lähtemään viikonlopun viettoonkin jossain vaiheessa. Täytyy sanoa, että tän luokan henki on parantunut viime vuodesta. Oon antanut teidän tänään höpistä, koska se on ollut sellasta positiivista höpinää. Te ette hauku toisianne tai kiusaa vaan vitsailette. Sitä mun on helpompi jaksaa kuin sitä negatiivista pölinää. Hieno juttu! Oikein hauskaa viikonloppua jokaiselle, nähdään maanantaina!" Hirmuinen kolina ja rytinä. 16 tenavaa säntää ovesta niin että karmit pullistelevat. Jäljelle jää hiljaisuus.
"Moimoi ope, nähää maanantaina!" kuuluu käytävästä vielä.
1 kommentti:
Voimia sinulle oppilaittesi kanssa!
Lähetä kommentti