kuumeilua.

En muista kuinka paljon (jos lainkaan) olen täällä hehkutellut nousevaa ja kohoavaa koirakuumettani. Luultavasti en niin paljon kuin mitä se omassa päässä jyllää. Voin kuvitella, että vauvakuume on jotain tälläistä mahdollisesti ehkä hieman voimakkaampana (jos mahdollista) kuumeiluna. Vähän väliä ajatuksissa pyörii sellainen pehmeä pallero koiravauva, jota saisi rapsutella ja jonka kanssa voisi kipaista vaikka tälläiseen alkutalviseen märkään räntäsäähän ja tulla sisään saman pyyhkeen alle kuivattelemaan märkiä tassuja ja punaista nenää.

Olemme tällä hetkellä M:n kotona käymässä. Täällä on koira, jota M selkeästi karsastaa. Tuollainen räykyttävä pystykorva, joka on vähän arvaamaton liikkeissään. Ei siis purija tai murisija, mutta liikkuu nopeasti paikasta toiseen ja on iso ja vahva. Niinpä M siirtyy omatoimisesti pois koiran tieltä ja välttää kontaktia. Minä nautin siitä, että saan upottaa käteni pystykorvan pehmoiseen ja talven tuloa enteilevän paksuun turkkiin. Koira haisee koiralta niin kuin pystykorvat usein tekevät. En minä tuollaistat itselleni tahtoisi. Minä haluan seurakoiran, joka käpertyy kainaloon ja jonka jaksaa nostaa syliin. (Ei, en halua sylikoiraa saati että olisin haluamassa koiraa josta tulee äitin mussukka höpö nassukka ota vähän suklaatia äitiltä ja pistetään pörröpaituli vauva hassukan hauva vassukan päälle!) Haluan koiran, jonka kanssa voi harrastaa. Kaipaan omaa koiraa. Tahdon oman! Minulle. Heti. Jooooooko.

Onneksi minun kotikotonani oleva koiruli on sellainen mössykkä, ettei M:kään sitä kovasti paljon karsasta. Ottaa koiran kainaloonsa ja juttelelee sille. M on oppinut, että se hauva on rauhallinen kuin mikä. Ja mikäpä sen parempaa tassuterapiaa.. Toivottavasti M ei sano jyrkkää EI:tä, kun vien hänet joulukuussa Helsingin kansainväliseen koiranäyttelyyn tulevaa rotupiskiämme katsomaan.

Hau.

oma kehu haisee.

Niinpä minä suorastaan löyhkään. Olen eilen ja tänään antanut itselleni sellaisella jättiannostelijalla kehuja, että voisin jopa sanoa olevani ihan hyvä tyyppi.

Tässä saavutukseni:

Eilinen päivä. Minua nukuttaa vietävästi. Mutta eipä ehdi nukkua, kun posti on ilmoittanut säilyttävänsä uutta läppäriään kilometrin päässä. Kaatosade. Ei voi jäädä kotiin, vaan kiiruhdan sateiseen säähän. Kotiin raahaan uuden mustan ohukaiseni. Ihana ihana läppäri. Käynnistyy kuin unelma. Hiljainen kuin hiiri. Ja ihan ikioma. Saan koneen käyntiin ja asentelemaan salaisia alkuasennuksiaan. Olen ylpeä jo siitä. Verkkoa en saa toimimaan, joten päätän odottaa M:n auttavaa kättä. Odotusta ei palkita, sillä M istuu syömään ja katsomaan televisiota. Voi miten raapii hermoa moinen! Minä tarvitsisin apua! Niinpä äkämystyksissäni selaan isän avustamana nettiä ja löydän ihmeellisiä ohjeita. "Pistä rasti tähän. Siirrä pallukka tähän kohtaan. Ota toinen välilehti. Klik. Sitten toinen välilehti..." Seuraan sokeasti (ja ärsyyntyneenä) ohjeita. Klik klik klik. Ja KLIK. Verkko toimii. Olen tutustunut WEP-salaukseen ja muihin vieraisiin asioihin ja nyt verkko toimii! Hyvä minä! Olen elämäni sankari.

Tänään. Seiskaluokan muksut ovat mukavia ja käyttäytyvät hyvin. Kehun ja sanon, että olette oppineet. Vaan yhtä he eivät vain tajua - kokonaisluvuilla laskeminen on sula mahdottomuus. Ei mitenkään voi käsittää, miten -2-5 tai -3 + 8 lasketaan. Ja metrossa kohti kotia minä sen keksin. Ei kai sitä tajua, kun en ole puhunut omenoista ja syömisestä. Plussat ovat omenia. Miinukset ovat pieniä miehiä jotka syövät omenoita. Sitten vain mietitään, mitä jää jäljelle. Onko vastaus nälkäisiä miehiä, vai yli jääneitä omenoita! I'm a genius! Olen nero. Ihana minä! Huomenna menen ja kerron seiskoille omenoista ja miehistä ja olen ihan varma, että kaikki tajuavat. Miksen tajunnut aikaisemmin, että seiskatkin ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat sitä samaa kuin ekaluokkalaiset: "Isillä on kolme omenaa. Isi syö yhden omenan. Kuinka monta omenaa jää?" Nyt sen tajusin, eikä kukaan voi minua estää opettamasta asiaa oppilailleni!

Hurratkaa, olen nero.

(Ai niin. Mietin sitä, että miksi suomalaiset eivät pidä siitä, että joku kehuu itseään. Kai se käsitys on syvällä suomalaisessa sisimmässä, että oma kehui haisee - ja pahasti. Minä löyhkään. Myönnän.)

neljä kuukautta.

Enpä osaa oikein pistää ajatuksiani tekstimuotoon.

"4kk-2vuotta." Se on vähän. Jotenkin en tuota kahta vuotta pysty edes ajattelemaan, vaan mielessä pyörii ajatus kuudestatoista viikosta. Kuusitoista viikkoa. Ja mitä sitten? Ei mitään? Jotain? Kaikki ohi. Mitä varten olen täällä? Miksi tekisin mitään, kun kaikki loppuu kuitenkin joskus? Kliseisiä ajatuksia. Jokainen kuolee joskus.

Neljä kuukautta? Minua puristaa rinnasta, kun ajattelen, että aikaraja olisi annettu itselleni. Sekin puristaa, kun koitan miettiä miltä isästäni tuntuu. Hänen veljelleen on luvattu neljä kuukautta. Saati miltä tuntuu isäni veljestä, hänen lapsistaan ja vaimostaan.

Eihän siinä ole mitään järkeä? Että syntyy ja sitten kuolee? Minä olen minä nyt. Minä olen ollut aina minä. Miten minä voisin joskus kuolla? En minä voi kuolla. Ei isäni veli voi kuolla. Hänkin on ollut aina. Aina. Kaukana, mutta silti. Aina. Ettei häntä enää olisi? En ymmärrä.

"Ei pysty kävelemään enää huoneesta toiseen edes. Kivut ovat saatanalliset. Hankitaan suvun kanssa kimpassa sänky, jossa voisi edes olla. Miten vaimo sitten pärjää? Pitää ainakin muuttaa pois kotoa. Kuihtunut olemattomiin." En ymmärrä. Elokuussa viimeksi kävin kylässä siellä kaukana pohjoisessa. Hyväkuntoinen oli. Huumoria riitti. Ja nyt tekee kuolemaa? Tämän on oltava vain jotain epätodellista. Paraneehan se. Pakko. Vaan eivät yritä enää edes parantaa. Yrittävät vain helpottaa oloa.

Miten kukaan voi kestää tätä? Isäni silmistä jotenkin näkee, kuinka hän on elänyt tämän saman ennenkin. Mummo meni samalla tavalla. Kuihtui pois. Hitaammin tosin, mutta silti.

Ja isän toinen veli on riidoissa kuolevan kanssa. Eikä kai aio sopia riitoja. Teki tänään mieli tönäistä, kun satuin tapaamaan. Sanoa, että AJATTELE NYT. KUINKA TYHMÄ VOIT OLLA? Että soittaisit veljellesi. Sopisitte. Älä ole naurettava. Älä ole, jooko? Huomasin, että isäni yritti myös saada terveen veljensä tajuamaan tilanteen. Lause siellä, toinen täällä. Sitten puhetta säästä ja painepesureista. Sitten taas lyhyt kommentti kivuista, morfiinista.. Ilmassa leijui kehoitus soittaa. Sopikaa välinne. Mikä voi olla niin suurta, ettei veljelle soita kun hän sitä kaikista eniten tarvitsee? Mitä voi katua enempää kuin soittamatta jättämistä? En ymmärrä.

Sanoin isälle, etten osaa kuvitella mitään hirveämpää kuin sen, että saisin määräpäivän. "Tähän mennessä kaikki on tehtävä. Sitten sinua ei enää ole." Minä en kestäisi. Hajoaisin sisältä. Tiedän. En hajoaisi oikeasti. Mutta luultavasti en myöskään pystyisi olemaan. Tahtoisin hajota. Ei sellaista voi kestää. Se olisi minulle liikaa.

Minunkin tekisi mieleni jotenkin ilmaista isäni veljelle, että välitän. En tiedä miten sen tekisin, kun en... Pitäisi lähettää vaikka kirje. Kortti? Soittaa en uskalla tai halua. En voi. Hän ei jaksa puhua puhelimessa. Eikä olisi mitään sanottavaakaan.. Ei tarvitse olla. Riittää että soittaa. Joopa joo blaa blaa. Täytyy pistää viestiä isän kautta. Sanoo, että on ajatuksissa. Varsinkin silloin, kun pysähtyy.

Mielessä pyörii pysähtymisen ja hiljenemisen hetkellä vain kaksi sanaa - "neljä kuukautta".

musiikkia aivoille

Eilinen oli kaaosta. Tämä päivä puolestaan taas osoittaa, miksi minä tätä työtä teen. Saksanlukijat osoittavat parasta käyttäytymistään, keskustelu on leppoisaa ja pulppuilevaa. Ensimmäinen ryhmätunti etenee matematiikkaa pohtien ja matematiikasta keskustellen. "Missä aikuisena oikein tarttee matematiikkaa?" "No mä lasken rahojen riittämistä, bussilipun ostamista, ja vaikka mitä.." "Ai lasket?!"

Ja nyt ollaan tietokoneluokassa tekemässä luetunymmärtämistehtäviä. Hiljaisuus on lähes liian hiljainen. Tekisi mieli ruveta höpöttelemään, että hiljaisuus edes vähän rikkoutuisi. Mutta pystyn näköjään hillitsemään itseni. Nautitaan nyt sitten hiljaisuudesta, kun sellainen kerrankin on olemassa.

-----

Olen aiheuttanut sekaannusta ja kaaosta täällä koulumaailmassa. Se onnistui helpommin kuin arvasinkaan: menin ja värjäsin hiukseni. Punainen on mitä ilmeisimmin jotain suurta ja ihmeellistä, sillä vieraammatkin oppilaat tuijottavat, osoittelevat, kyselevät ja karjuvat. "OPE OOTKO VÄRJÄNNY HIUKSES!! HEI OOT SÄ! MIKS! MILLON!" Omat oppilaani kyselevät. Seiskaluokkalaiset kyselevät matematiikantunneilla. Rinnakkaisluokkalaiset ovat ihmeissään.

Ja minä kun luulin, että hiusten värjääminen on nykyaikana enemmänkin sääntö kuin poikkeus.

näen punaista

Peilistä katsoo vastaan punaposkinen naama. Neljä viimeistä tuntia olen nähnyt punaista kiitos hermoja raastavan päivän. "Museossa on ihanaa!" "Se on älyttömän hyvin järjestetty juttu ja ope voi vaan levätä!" "Joo mulla oli ihan sama juttu. Syksyn helpoin työpäivä! Ottaiskohan ne meidät uudestaankin?!" Minä en ajattele aivan samoin. Onneksi bussimatkan aikana palatessa ehdin hieman päästellä ajatustasolla höyryjä, koska muuten olisin varmasti vain karjunut oppilaille.

Päivän eteneminen:

Oppaan eteen hiljeneminen ja kuunteleminen on täysi mahdottomuus. "Älä koske jäätelökoneeseen." "Kuuntele." "Hattu pois." "Älä nojaa jäätelökoneeseen." "Hiljaisuus." "Kuuntele." "Lippis pois." Ja minä säntäilen kuin jänis paikasta paikkaan ja koitan saada muksuja asettumaan aloilleen.

Museon kellaritilaan meneminen - vaikeaa. "Hyi mikä haju!!" "Kauheeta." "Tää on ihan tylsää." Osa oppilaista juoksee, vaikka se on nimenomaisesti kielletty. Osa huutaa, vaikka sekin on kielletty.

Museossa tehtävien tekeminen - tyhmää. "Älä juokse." "Älä juokse." "Missä ryhmäsi on?" "Älä juokse." "Luitteko tehtävän? Ette? No lukekaahan. Mutta älä huuda. Tai juokse. Pysy ryhmäsi luona."

Välipala - sotkua. "KUKA HALUU MUN RUSINAT?!???" Älämölöä. Rusinoita pitkin lattioita. Maassa makaava poika, joka haluaa vaeltaa ympäriinsä vaikkei itsekään tiedä mihin on vaeltamassa. Roskia ilmassa ja lattioilla. Leikkimistä. Huutamista.

Ryhmässä askartelu - hm, no joo. Minun pitäisi rauhoittua pilottihankkeen järjestäjän haastateltavaksi. Tunnen itseni mangustiksi, joka takakäpälien varassa etsii ympäristöstä uhkaa. Pääni pyörii kuin väkkärä. Katson miten haastattelijan huulet liikkuvat ja huomaan nyökytteleväni. Vilkuilen ympärilleni ja yritän estää itseäni karjahtamasta vihaisesti (noin kymmenettä kertaa) "Ota lippis pois päästä!" Vastaan erinäisiin kysymyksiin, mutta vaistot ja aistit ovat suuntautuneet hakemaan vaaratilanteita ja huonoa käytöstä ympäristöstä. Lopulta en voi enää keskittyä, vaan karjaisen kaksi poikaa pois kaiteelta, koska pudotusta on viitisen metriä. "Kyllä tuo opas on luokanopettaja ja pitää se muksuistasi huolta, voit keskittyä haastatteluun.." Myöntelen epävakuuttavasti. Totean, että pelkkä tuijotukseni saa oppilaissa enemmän aikaan kuin oppaan hyväntahtoinen kehotus. Lippis lähtee päästä. Lyönti jää kesken. Tuoli ei enää keiku. Ikävä kyllä tuijotukseni ei ehdi joka paikkaan.

Päivän jälkeen oppilaat saapuvat karnivaalitunnelmissa luokkaan. "JEE EI LÄKSYYYYY! PÄÄSTÄÄKS SUORAAN KOTIIIII?!" Pääni kiehuu sisältä. Aivojen lämpötila on jotakuinkin 50 astetta ja poskia polttelee. "Ai kotiin? Mä luulen, että ensin keskustellaan vähän päivän sujumisesta." "Mut meillä loppui jo koulu!" "Ei loppunut."

Oppilaat antavat itselleen värikoodiarvosanan. Vihreän arvosanan saaneet nostavat kätensä ylös. Totean tilanteen ja päästän oikein arvioineet oppilaat kotiin. Vain yhden oppilaan kohdalla joudun korjaamaan arvioita. Vihreä muuttuu keltaiseksi. Keltaisen arvosanan saaneet jäävät luokkaan.

Läksy: "Miten käyttäydyn museossa?" Pyydä tekstiin vanhemman allekirjoitus ja kerro miksi kyseinen teksti tuli sinulle läksyksi.

Olen aika vakaasti sitä mieltä, että ensi kerralla retkelle lähdettäessä rangaistukset sovitaan etukäteen. Sopimus käyttäytymisohjeista allekirjoitetaan ja jälki-istuntoon johtavat toimet sovitaan minun johdollani etukäteen. Ehkä me sitten istumme ensi kerralla kaikki tunnin päivän jälkeen ja pohdimme syntyjä syviä.

sitä saa mitä tilaa

Oppilaan isä teki tilauksen tarvittaessa toteutettavasta raportoinnista pojan (oletettuun) häiriköintiin liittyen. Sai mitä tilasi. Kolmas maili lähti tänään - alle viikko tilauksen alkamisesta.

2 tuntia jälkkää. Yksi lunttauksen yritys. Ei paha.

Minä katsoin eilen illalla uutta suomalaista sketsisarjaa. Ja samalla tulin tilanneeksi yöllisen painajaisia. Mörkösketsi sai aikaan sen, että unessa M oli muuttunut äärimmäisen mustasukkaiseksi AVARUUSOLIOKSI. Jostain syystä heitin M:ltä saadun kaulakorun ulos ovesta. Sitä ei olisi saanut tehdä. Se oli virhe. M hermostui äärimmilleen ja minä koitin piilotella tapahtunutta. Töistäkin meinasin myöhästyä. M oli maapallolla tutkimassa television koodistoa ja palaisi kotiplaneetalleen kahden vuoden päästä. Olin kauhuissani. Sitten heräsin - yli puoli tuntia ennen kellon soittoa. Kello näytti viittä eikä unesta ollut enää tietoakaan.

Yksi oppilaista totesi tänään töissä jotenkin hirveän lakonisesti, että "Ope sä sekoilit jotain viime viikolla. Syysloma on vasta viikon päästä." Kyllä. Myönnän. Ja sanoin sen ihan suoraan koko luokallekin. "J:n sanoja lainatakseni - minä sekoilin viime viikolla. Loma on vasta viikon päästä." Ei kuulostanut kovinkaan imartelevalta se sekoilu. Taidan vaikuttaa yltiöperfektisti-J:n silmissä höperöltä ja pehmopäiseltä hutilukselta. Anteeksi siitä. Sellainen minä taidan olla.

Loma siis (vasta??) viikon päästä. Siihen asti on pinnisteltävä. Stressitaso on vaihteeksi korkealla.