Enpä osaa oikein pistää ajatuksiani tekstimuotoon.
"4kk-2vuotta." Se on vähän. Jotenkin en tuota kahta vuotta pysty edes ajattelemaan, vaan mielessä pyörii ajatus kuudestatoista viikosta. Kuusitoista viikkoa. Ja mitä sitten? Ei mitään? Jotain? Kaikki ohi. Mitä varten olen täällä? Miksi tekisin mitään, kun kaikki loppuu kuitenkin joskus? Kliseisiä ajatuksia. Jokainen kuolee joskus.
Neljä kuukautta? Minua puristaa rinnasta, kun ajattelen, että aikaraja olisi annettu itselleni. Sekin puristaa, kun koitan miettiä miltä isästäni tuntuu. Hänen veljelleen on luvattu neljä kuukautta. Saati miltä tuntuu isäni veljestä, hänen lapsistaan ja vaimostaan.
Eihän siinä ole mitään järkeä? Että syntyy ja sitten kuolee? Minä olen minä nyt. Minä olen ollut aina minä. Miten minä voisin joskus kuolla? En minä voi kuolla. Ei isäni veli voi kuolla. Hänkin on ollut aina. Aina. Kaukana, mutta silti. Aina. Ettei häntä enää olisi? En ymmärrä.
"Ei pysty kävelemään enää huoneesta toiseen edes. Kivut ovat saatanalliset. Hankitaan suvun kanssa kimpassa sänky, jossa voisi edes olla. Miten vaimo sitten pärjää? Pitää ainakin muuttaa pois kotoa. Kuihtunut olemattomiin." En ymmärrä. Elokuussa viimeksi kävin kylässä siellä kaukana pohjoisessa. Hyväkuntoinen oli. Huumoria riitti. Ja nyt tekee kuolemaa? Tämän on oltava vain jotain epätodellista. Paraneehan se. Pakko. Vaan eivät yritä enää edes parantaa. Yrittävät vain helpottaa oloa.
Miten kukaan voi kestää tätä? Isäni silmistä jotenkin näkee, kuinka hän on elänyt tämän saman ennenkin. Mummo meni samalla tavalla. Kuihtui pois. Hitaammin tosin, mutta silti.
Ja isän toinen veli on riidoissa kuolevan kanssa. Eikä kai aio sopia riitoja. Teki tänään mieli tönäistä, kun satuin tapaamaan. Sanoa, että AJATTELE NYT. KUINKA TYHMÄ VOIT OLLA? Että soittaisit veljellesi. Sopisitte. Älä ole naurettava. Älä ole, jooko? Huomasin, että isäni yritti myös saada terveen veljensä tajuamaan tilanteen. Lause siellä, toinen täällä. Sitten puhetta säästä ja painepesureista. Sitten taas lyhyt kommentti kivuista, morfiinista.. Ilmassa leijui kehoitus soittaa. Sopikaa välinne. Mikä voi olla niin suurta, ettei veljelle soita kun hän sitä kaikista eniten tarvitsee? Mitä voi katua enempää kuin soittamatta jättämistä? En ymmärrä.
Sanoin isälle, etten osaa kuvitella mitään hirveämpää kuin sen, että saisin määräpäivän. "Tähän mennessä kaikki on tehtävä. Sitten sinua ei enää ole." Minä en kestäisi. Hajoaisin sisältä. Tiedän. En hajoaisi oikeasti. Mutta luultavasti en myöskään pystyisi olemaan. Tahtoisin hajota. Ei sellaista voi kestää. Se olisi minulle liikaa.
Minunkin tekisi mieleni jotenkin ilmaista isäni veljelle, että välitän. En tiedä miten sen tekisin, kun en... Pitäisi lähettää vaikka kirje. Kortti? Soittaa en uskalla tai halua. En voi. Hän ei jaksa puhua puhelimessa. Eikä olisi mitään sanottavaakaan.. Ei tarvitse olla. Riittää että soittaa. Joopa joo blaa blaa. Täytyy pistää viestiä isän kautta. Sanoo, että on ajatuksissa. Varsinkin silloin, kun pysähtyy.
Mielessä pyörii pysähtymisen ja hiljenemisen hetkellä vain kaksi sanaa - "neljä kuukautta".
"4kk-2vuotta." Se on vähän. Jotenkin en tuota kahta vuotta pysty edes ajattelemaan, vaan mielessä pyörii ajatus kuudestatoista viikosta. Kuusitoista viikkoa. Ja mitä sitten? Ei mitään? Jotain? Kaikki ohi. Mitä varten olen täällä? Miksi tekisin mitään, kun kaikki loppuu kuitenkin joskus? Kliseisiä ajatuksia. Jokainen kuolee joskus.
Neljä kuukautta? Minua puristaa rinnasta, kun ajattelen, että aikaraja olisi annettu itselleni. Sekin puristaa, kun koitan miettiä miltä isästäni tuntuu. Hänen veljelleen on luvattu neljä kuukautta. Saati miltä tuntuu isäni veljestä, hänen lapsistaan ja vaimostaan.
Eihän siinä ole mitään järkeä? Että syntyy ja sitten kuolee? Minä olen minä nyt. Minä olen ollut aina minä. Miten minä voisin joskus kuolla? En minä voi kuolla. Ei isäni veli voi kuolla. Hänkin on ollut aina. Aina. Kaukana, mutta silti. Aina. Ettei häntä enää olisi? En ymmärrä.
"Ei pysty kävelemään enää huoneesta toiseen edes. Kivut ovat saatanalliset. Hankitaan suvun kanssa kimpassa sänky, jossa voisi edes olla. Miten vaimo sitten pärjää? Pitää ainakin muuttaa pois kotoa. Kuihtunut olemattomiin." En ymmärrä. Elokuussa viimeksi kävin kylässä siellä kaukana pohjoisessa. Hyväkuntoinen oli. Huumoria riitti. Ja nyt tekee kuolemaa? Tämän on oltava vain jotain epätodellista. Paraneehan se. Pakko. Vaan eivät yritä enää edes parantaa. Yrittävät vain helpottaa oloa.
Miten kukaan voi kestää tätä? Isäni silmistä jotenkin näkee, kuinka hän on elänyt tämän saman ennenkin. Mummo meni samalla tavalla. Kuihtui pois. Hitaammin tosin, mutta silti.
Ja isän toinen veli on riidoissa kuolevan kanssa. Eikä kai aio sopia riitoja. Teki tänään mieli tönäistä, kun satuin tapaamaan. Sanoa, että AJATTELE NYT. KUINKA TYHMÄ VOIT OLLA? Että soittaisit veljellesi. Sopisitte. Älä ole naurettava. Älä ole, jooko? Huomasin, että isäni yritti myös saada terveen veljensä tajuamaan tilanteen. Lause siellä, toinen täällä. Sitten puhetta säästä ja painepesureista. Sitten taas lyhyt kommentti kivuista, morfiinista.. Ilmassa leijui kehoitus soittaa. Sopikaa välinne. Mikä voi olla niin suurta, ettei veljelle soita kun hän sitä kaikista eniten tarvitsee? Mitä voi katua enempää kuin soittamatta jättämistä? En ymmärrä.
Sanoin isälle, etten osaa kuvitella mitään hirveämpää kuin sen, että saisin määräpäivän. "Tähän mennessä kaikki on tehtävä. Sitten sinua ei enää ole." Minä en kestäisi. Hajoaisin sisältä. Tiedän. En hajoaisi oikeasti. Mutta luultavasti en myöskään pystyisi olemaan. Tahtoisin hajota. Ei sellaista voi kestää. Se olisi minulle liikaa.
Minunkin tekisi mieleni jotenkin ilmaista isäni veljelle, että välitän. En tiedä miten sen tekisin, kun en... Pitäisi lähettää vaikka kirje. Kortti? Soittaa en uskalla tai halua. En voi. Hän ei jaksa puhua puhelimessa. Eikä olisi mitään sanottavaakaan.. Ei tarvitse olla. Riittää että soittaa. Joopa joo blaa blaa. Täytyy pistää viestiä isän kautta. Sanoo, että on ajatuksissa. Varsinkin silloin, kun pysähtyy.
Mielessä pyörii pysähtymisen ja hiljenemisen hetkellä vain kaksi sanaa - "neljä kuukautta".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti