Niinpä minä suorastaan löyhkään. Olen eilen ja tänään antanut itselleni sellaisella jättiannostelijalla kehuja, että voisin jopa sanoa olevani ihan hyvä tyyppi.
Tässä saavutukseni:
Eilinen päivä. Minua nukuttaa vietävästi. Mutta eipä ehdi nukkua, kun posti on ilmoittanut säilyttävänsä uutta läppäriään kilometrin päässä. Kaatosade. Ei voi jäädä kotiin, vaan kiiruhdan sateiseen säähän. Kotiin raahaan uuden mustan ohukaiseni. Ihana ihana läppäri. Käynnistyy kuin unelma. Hiljainen kuin hiiri. Ja ihan ikioma. Saan koneen käyntiin ja asentelemaan salaisia alkuasennuksiaan. Olen ylpeä jo siitä. Verkkoa en saa toimimaan, joten päätän odottaa M:n auttavaa kättä. Odotusta ei palkita, sillä M istuu syömään ja katsomaan televisiota. Voi miten raapii hermoa moinen! Minä tarvitsisin apua! Niinpä äkämystyksissäni selaan isän avustamana nettiä ja löydän ihmeellisiä ohjeita. "Pistä rasti tähän. Siirrä pallukka tähän kohtaan. Ota toinen välilehti. Klik. Sitten toinen välilehti..." Seuraan sokeasti (ja ärsyyntyneenä) ohjeita. Klik klik klik. Ja KLIK. Verkko toimii. Olen tutustunut WEP-salaukseen ja muihin vieraisiin asioihin ja nyt verkko toimii! Hyvä minä! Olen elämäni sankari.
Tänään. Seiskaluokan muksut ovat mukavia ja käyttäytyvät hyvin. Kehun ja sanon, että olette oppineet. Vaan yhtä he eivät vain tajua - kokonaisluvuilla laskeminen on sula mahdottomuus. Ei mitenkään voi käsittää, miten -2-5 tai -3 + 8 lasketaan. Ja metrossa kohti kotia minä sen keksin. Ei kai sitä tajua, kun en ole puhunut omenoista ja syömisestä. Plussat ovat omenia. Miinukset ovat pieniä miehiä jotka syövät omenoita. Sitten vain mietitään, mitä jää jäljelle. Onko vastaus nälkäisiä miehiä, vai yli jääneitä omenoita! I'm a genius! Olen nero. Ihana minä! Huomenna menen ja kerron seiskoille omenoista ja miehistä ja olen ihan varma, että kaikki tajuavat. Miksen tajunnut aikaisemmin, että seiskatkin ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat sitä samaa kuin ekaluokkalaiset: "Isillä on kolme omenaa. Isi syö yhden omenan. Kuinka monta omenaa jää?" Nyt sen tajusin, eikä kukaan voi minua estää opettamasta asiaa oppilailleni!
Hurratkaa, olen nero.
(Ai niin. Mietin sitä, että miksi suomalaiset eivät pidä siitä, että joku kehuu itseään. Kai se käsitys on syvällä suomalaisessa sisimmässä, että oma kehui haisee - ja pahasti. Minä löyhkään. Myönnän.)
Tässä saavutukseni:
Eilinen päivä. Minua nukuttaa vietävästi. Mutta eipä ehdi nukkua, kun posti on ilmoittanut säilyttävänsä uutta läppäriään kilometrin päässä. Kaatosade. Ei voi jäädä kotiin, vaan kiiruhdan sateiseen säähän. Kotiin raahaan uuden mustan ohukaiseni. Ihana ihana läppäri. Käynnistyy kuin unelma. Hiljainen kuin hiiri. Ja ihan ikioma. Saan koneen käyntiin ja asentelemaan salaisia alkuasennuksiaan. Olen ylpeä jo siitä. Verkkoa en saa toimimaan, joten päätän odottaa M:n auttavaa kättä. Odotusta ei palkita, sillä M istuu syömään ja katsomaan televisiota. Voi miten raapii hermoa moinen! Minä tarvitsisin apua! Niinpä äkämystyksissäni selaan isän avustamana nettiä ja löydän ihmeellisiä ohjeita. "Pistä rasti tähän. Siirrä pallukka tähän kohtaan. Ota toinen välilehti. Klik. Sitten toinen välilehti..." Seuraan sokeasti (ja ärsyyntyneenä) ohjeita. Klik klik klik. Ja KLIK. Verkko toimii. Olen tutustunut WEP-salaukseen ja muihin vieraisiin asioihin ja nyt verkko toimii! Hyvä minä! Olen elämäni sankari.
Tänään. Seiskaluokan muksut ovat mukavia ja käyttäytyvät hyvin. Kehun ja sanon, että olette oppineet. Vaan yhtä he eivät vain tajua - kokonaisluvuilla laskeminen on sula mahdottomuus. Ei mitenkään voi käsittää, miten -2-5 tai -3 + 8 lasketaan. Ja metrossa kohti kotia minä sen keksin. Ei kai sitä tajua, kun en ole puhunut omenoista ja syömisestä. Plussat ovat omenia. Miinukset ovat pieniä miehiä jotka syövät omenoita. Sitten vain mietitään, mitä jää jäljelle. Onko vastaus nälkäisiä miehiä, vai yli jääneitä omenoita! I'm a genius! Olen nero. Ihana minä! Huomenna menen ja kerron seiskoille omenoista ja miehistä ja olen ihan varma, että kaikki tajuavat. Miksen tajunnut aikaisemmin, että seiskatkin ovat vielä lapsia, jotka tarvitsevat sitä samaa kuin ekaluokkalaiset: "Isillä on kolme omenaa. Isi syö yhden omenan. Kuinka monta omenaa jää?" Nyt sen tajusin, eikä kukaan voi minua estää opettamasta asiaa oppilailleni!
Hurratkaa, olen nero.
(Ai niin. Mietin sitä, että miksi suomalaiset eivät pidä siitä, että joku kehuu itseään. Kai se käsitys on syvällä suomalaisessa sisimmässä, että oma kehui haisee - ja pahasti. Minä löyhkään. Myönnän.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti