kuumeilua.

En muista kuinka paljon (jos lainkaan) olen täällä hehkutellut nousevaa ja kohoavaa koirakuumettani. Luultavasti en niin paljon kuin mitä se omassa päässä jyllää. Voin kuvitella, että vauvakuume on jotain tälläistä mahdollisesti ehkä hieman voimakkaampana (jos mahdollista) kuumeiluna. Vähän väliä ajatuksissa pyörii sellainen pehmeä pallero koiravauva, jota saisi rapsutella ja jonka kanssa voisi kipaista vaikka tälläiseen alkutalviseen märkään räntäsäähän ja tulla sisään saman pyyhkeen alle kuivattelemaan märkiä tassuja ja punaista nenää.

Olemme tällä hetkellä M:n kotona käymässä. Täällä on koira, jota M selkeästi karsastaa. Tuollainen räykyttävä pystykorva, joka on vähän arvaamaton liikkeissään. Ei siis purija tai murisija, mutta liikkuu nopeasti paikasta toiseen ja on iso ja vahva. Niinpä M siirtyy omatoimisesti pois koiran tieltä ja välttää kontaktia. Minä nautin siitä, että saan upottaa käteni pystykorvan pehmoiseen ja talven tuloa enteilevän paksuun turkkiin. Koira haisee koiralta niin kuin pystykorvat usein tekevät. En minä tuollaistat itselleni tahtoisi. Minä haluan seurakoiran, joka käpertyy kainaloon ja jonka jaksaa nostaa syliin. (Ei, en halua sylikoiraa saati että olisin haluamassa koiraa josta tulee äitin mussukka höpö nassukka ota vähän suklaatia äitiltä ja pistetään pörröpaituli vauva hassukan hauva vassukan päälle!) Haluan koiran, jonka kanssa voi harrastaa. Kaipaan omaa koiraa. Tahdon oman! Minulle. Heti. Jooooooko.

Onneksi minun kotikotonani oleva koiruli on sellainen mössykkä, ettei M:kään sitä kovasti paljon karsasta. Ottaa koiran kainaloonsa ja juttelelee sille. M on oppinut, että se hauva on rauhallinen kuin mikä. Ja mikäpä sen parempaa tassuterapiaa.. Toivottavasti M ei sano jyrkkää EI:tä, kun vien hänet joulukuussa Helsingin kansainväliseen koiranäyttelyyn tulevaa rotupiskiämme katsomaan.

Hau.