tyhjyys.

Keskustelu tuli ja meni. En hajonnut, vaikka lähellä käytiin. Sain sanottua kai tärkeimmät mitä pitkin. Kerroin, että olen vihainen. Kerroin, että maksumiehinä olisivat olleet lapset, jos minä olisin jättänyt laskun maksamatta ja vain seurannut sivusta katastrofia. Sanoin, että tekisin saman valinnan uudestaan, mutta toivon, etten enää koskaan joudu tuota valintaa tekemään. Kerroin, etten enää ikinä halua tekemään paniikkipelastuksia. Kerroin, että autan erittäin mielelläni, jos avuntarpeesta kerrotaan hyvissä ajoin tai ylipäätään edes pyydetään apua.

Rehtori yritti ohjailla vastapuolta siihen, että hän sanottaisi anteeksipyyntönsä minulle. Näin ei tapahtunut. Vastapuoli kyllä pahoitteli jotakin, mutta missään vaiheessa ei tullut olo, että hän vilpittömästi olisi puolestani pahoillaan. Hänellä oli paljon selityksiä ja syitä moneen asiaan, mutta kaikki selitykset tuntuivat tosiaa juuri siltä. Selityksiltä.

Lopuksi kättelimme.

Mutta minulle ei tullut oloa, että vastapuoli olisi oikeasti oppinut jotain. Tuntuu tyhjältä. Kerroin, etten aio kantaa kaunaa, kunhan vain loman aikana saan itseni taas kasaan. Enkä aiokaan. Mutta nyt en pysty aloittamaan vielä puhtaalta pöydältä. Olen liian rikki ja väsynyt. En ollut alkuunkaan työkuntoinen tänään enkä ole huomennakaan. Mutta aion silti jaksaa. Haluaisin ottaa lomaa ja vain nukkua tai vaikka itkeä, mutta en halua erota oppilaista näin. En halua päästää heitä joululomalle toivottamatta itse rauhallista jouluaikaa heille.

On siis tosi ristiriitaiset fiilikset. Olen surullinen siitä, että joulu lähestyy. Haluaisin jäädä sairaslomalle, mutta haluaisin myös olla läsnä, kun todistukset jaetaan. Tahtoisin levätä, mutta haluaisin myös tehdä töitä lasten kanssa.

"Sä näytät tosi surulliselta", sanoi yksi hyvä työkaverini. En ole jutellut hänen kanssaan pitkiin pitkiin aikoihin, mutta hän sanoi seuranneensa facesta, miten raskaalta meno näyttää. Kyynelet nousivat silmiini. En voinut sanoa mitään. Työkaveri halasi ja toivotti jaksamista.

"Nyt meet kotiin ja päiväunille", sanoi toinen. "Sä näytät surkealta." Hän taputti olkapäätäni. Painoin pään alas ja nyökkäsin.

Rehtori kiitteli joulukahvitilaisuudessa puheessaan yhteistyötä ja työyhteisöämme. "Te autatte toinen toisianne. Kiitos siitä." Painoin otsan käsiini, tuijotin pöydän pintaa ja yritin ymmärtää. Kai niin pitää sanoa aina joululomanaloituspuheessa. Mutta silti tuntuu pahalta.

Eikö sen olisi kuitenkin voinut jättää sanomatta?