outo tunne.

Ajoin kotikotiin. Tuntuu oudolta. Toisaalta murheet jäivät työpaikalle - ja ehkä omaan kotiin. Toisaalta.. Tuntuu, että täällä vanhempien luona on helpompi hymyillä. Näinkö helposti palautuminen tapahtui? Oikeastaan tuntuu vähän samalle kuin sairaslomapäivänä tiistaina. On ihan hyvä olla. Pystyn käyttäytymään ja toimimaan. Voin varmaan nauraakin. Mutta jos ajattelen itseäni takaisin työpaikalle, vatsassa tai rinnassa tai jossain tuntuu. Sydän lyö vähän kovemmin.

Ajattelin koko automatkan kotoa kotikotiin rinnakkaisluokan opettajaani ja tätä mennyttä viikkoa. En voi ymmärtää, ettei hän pyytänyt anteeksi. Tai todennäköisesti omasta mielestään pyysi, mutta minulle jäi tunne siitä, että hän pahoitteli tilannetta. Siis sitä, että ollaan siinä tilanteessa missä oltiin. Hän ei pyytänyt minulta anteeksi. Hän ei osoittanut eleelläkään, että tuntisi jotakin myötätunnon kaltaista tunnetta minun väsymystäni kohtaan.

Ajattelin myös sitä, että jollain tasolla olen itsestäni ylpeä. Pystyin pitämään puoleni. Toimin ammatillisesti, ja silti puoleni pitäen. Pystyin kaikesta paniikista ja ahdistuksesta huolimatta sanomaan sen, mitä pitikin sanoa. Rehtori ja apulaisrehtori kiittelivät, että sanoin asiani asiallisesti mutta suoraan. Rinnakkaisluokanopettaja kyseenalaisti hirveän vahvasti sen, että olin asiaton, kun lähetin hänelle mailia enkä mennyt suoraan puhumaan. En tiedä mistä se tunne tuli, että tässä kohtaa ja tälle ihmiselle voin vastata kuten ajattelen. Olen miettinyt sitä tuon keskustelun jälkeen. On useita kollegoita, joille olisin asettanut sanani aivan eri tavoin. Mutta tuossa tilanteessa koin itsestään selvänä sen, että voin sanoa suoraan syyn, miksi lähetin mailin. "Jos olisin tullut sinulle asiasta sanomaan, olisin alkanut huutaa. Mä olisin karjunut sulle päin näköä. Olin niin vihainen. Ja mun mielestä se on epäammatillista. Ammatillisin keino, millä minä pystyin tätä asiaa käsittelemään, oli maili." Rinnakkaisluokanopettaja köhisi jotain ja sanoi jotain siihen suuntaan, että "...no.. siinä tapauksessa..."

Ajattelin sitäkin, että ymmärtävätkö rehtori ja apulaisrehtori, että ihan oikeasti arvostin sitä, että sain heiltä apua. Rehtorille lähetin maililla kiitoksen. Siihen en saanut vastausta. Apulaisrehtoria kiitin eilen. En oikein osaa edes sanoa, miten kiitollinen olen.

Huomaan, että haluaisin puhua ja kirjoittaa tästä ihan loputtomiin. Haluaisin jotenkin puhua ja kirjoittaa tämän kaiken pois tai järjestykseen tai ymmärrettävämmäksi.

Entä jos käy niin, että loman aikana luulen, että kaikki on kunnossa? Nauran. Lomailen. Matkustan ulkomaillekin. Ja palaan levänneenä - toteamaan, että painajainen työpaikalla jatkuu? Tällä hetkellä työpaikkaan liittyy niin vahva itkun pidättelemisen tunne ja ahdistus, että entä jos se ei sula loman aikana pois?

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Yhdet typerät joulujuhlat. Yksi typerääkin typerämpi kollega. Ja työkaverit, jotka eivät tarjonneet apuaan. Luulen, että se on pääsyy. Olen tähän mennessä luottanut työkavereihini kuin peruskallioon. Olen AINA saanut apua, kun on ollut vaikeaa. Olen voinut luottaa siihen, että selkäni takana on joku ottamassa kiinni, jos meinaan kaatua. Nyt tuntuu siltä, että olen yksin. Jos L olisi vielä samalla työpaikalla, näin ei olisi käynyt. Hän olisi jo aikapäivää sitten tehnyt asialle jotain. Hän olisi auttanut. Hän olisi sanonut, että "hemuli, alat olla huonossa hapessa, alahan levätä, minä autan, sinä lepäät". Niin hän teki silloinkin, kun äiti sairastui.

Miksi tämä tilanne on näin rankka? Ne typerät joulujuhlat, typerä kollega, pettymys työkavereihin. Pitäisihän siitä päästä yli. Ei sen pitäisi maata kaataa. Kukaan ei kuollut tai vahingoittunut - paitsi minä. Nyt se tilanne on ohi ja elämä voisi jatkua. Miksi yhä edelleen märehdin?

Entä, jos ahdistus on olemassa tammikuussakin? Siinä tapauksessa on kai pakko mennä työterveyteen.