kaikkea sitä.

Aamulla tavalliseen tapaani vilkaisin työmailin ohella kotimailiin. Ja siellä se oli. Tieto pennuista. Nyt ne ovat syntyneet! Seitsemän vauvaa joista yksi ruskeavalkoinen on minun. Käsittämättömän järjetöntä. Tuolla maailmassa se nyt on se uusi perheenjäsen. Lähti äsken juuri tiedustelu kasvattajalle, että koska niitä pääsee katsomaan. :) Ihanaa.

Junassa puolestaan sattui ja tapahtui myös. Jonkun puhelin soi lähes tauotta, mutta siihen ei vain vastattu. Ihmiset kurtistelivat kulmiaan ja tuijottelivat mahdollisia puhelimen omistajia pahalla silmällä. Muutaman minuutin päästä vastapäinen nainen toteaa, että "Hei tuolla penkin alla on puhelin", mihin kaikki muut reagoivat vain tyhjällä tuijotuksella. Yksi mies sentään nostaa puhelimen jalkojensa juuresta. Lyhyessä hetkessä käy katseista ilmi, ettei kukaan halua tehdä asialle mitään. Niinpä minä avaan suuni. "Mä vien sen konnarille." Ilman sen kummempia kyselyitä kännykkä ojennetaan minulle. Itselleni tulee kyllä mieleen, että vaikutan lähinnä varkaalta kun niin innokkaana tarjoudun ottamaan puhelimen. Vaeltelen vaunua edestakaisin kuitenkin niin pitkään, että kaikki varmaankin ymmärtävät että oikeasti etsin konnaria. Sitten puhelin soi taas ja mikäpä siinä muu eteen kuin vastata.

Toisessa päässä on hämmentynyt teinityttö. Hän tahtoisi kovasti tietää, että mitä hän voi tehdä, kun hänen pitäisi tavata puhelimen omistaja kohta steissillä. "Niin.. Mä en hirveesti voi sua auttaa.. Mä voisin viedä tän konnarille ja jos sä saisit sanan puhelimen omistajalle, että löytötavaroista sen saa takas." "Nii.. Mut mitähän mun pitäis oikein tehdä!" En yhtään osaa kuvitella, miten olisin voinut auttaa. Hetken aikaa harkitsin, että lähtisin junalla takaisin Rautatieasemalle puhelinta viemään. En sentään jaksa, vaikka epäilyttääkin se, päätyykö puhelin koskaan omistajalleen. On vähän huonoja kokemuksia VR:n vaunuihin kadonneista tavaroista. "Mut koska se puhelin sit on siellä rautatieaseman löytötavarassa!?" "Jaa-a. Juna käy mutkan jossain, että mitähän luulis. En tiedä yhtään." Mikä hitsin tietotoimisto minusta on yhtäkkiä tullut..

Juoksentelen kotipysäkilläni pitkin junan kylkeä ja koitan löytää konnaria. Onneksi asemalla on niin ruuhkaista, että ehdin kipaista junan päästä toiseen konnarin luo. Konnari kiittää ja ovet sulkeutuvat. Minä lähden kotiin. Jossain tuolla on tällä hetkellä hyvin kettuuntunut puhelimenomistaja, luulen.