Tiukka ote mölyämiseen ja vaelteluun pitää. Olen päivien päätteeksi aika puhki ja tekee lähinnä mieli itkeä tai nukkua, mutta luokka sentään on rauhallisempi kuin koskaan. Ja tätä on jatkunut jo neljä päivää. Keskusteltiin ystävä L:n kanssa ruokalassa luokistamme istuessamme parin poitsuni kanssa samassa pöydässä. Tuli puhetta siitä, miten rinnakkaisluokalla on homma karkaamassa handusta. Mölyä, levottomuutta, nenäkästä käytöstä.. L totesi, että oli pelotellut omaa luokkaansa sillä, että ottaa saman tiukan linjan kuin mitä meidän luokassamme on. Pojat tietenkin kuuntelivat korvat höröllä keskustelua. L lähti käymään jossain ja toinen pojista ryhtyi ääneen ihmettelemään, että mistä ihmeen tiukasta kurista L oikein puhui. "Siis ei mistään. Ei meillä tiukka kuri ole, ainoastaan ne kaksi sääntöä, joista pidetään kiinni..." Ihan hyvä vaan, jos ovat sitä mieltä ettei ole tiukka kuri. Kai tämä sitten vaan oikeasti on sitä, mitä ovat kaivanneet. Että minä tulen ja olen hitleri. (Ehkä sitten en edes ole. Reilua peliähän tässä koitetaan vetää. Ainoastaan tietyistä linjauksista ei jousteta.) Olisipa tämän hoksannut jo paljon aikaisemmin, niin olisi luultavasti kevääksi paljon enemmän voimia jäljellä.
Eilen meinasin hajoilla ihan kokonaan, kun M oli jättänyt kämpän siivoamisen ihan alkutekijöihin. Sunnuntaina tulee vieraita jenkkilästä, joten halusimme molemmat esitellä edes kohtuullisen siistiä kotia. M oli vienyt matot ulos (sateeseen) ja pedannut sängyn. Kiskoin herneitä syvälle sieraimiin, sillä kumpikin toimenpide oli täydellisen turha kokonaisuutta ajatellen. Miehen logiikka ei eilen (eikä vieläkään) oikein tässä yhteydessä avannut minulle oviaan. Miten sängyn petaaminen voi auttaa kämpän siivoamisessa? Lisäksi olin tolkuttoman väsynyt ja puhkesinkin kyyneliin lähes välittömästi kotiin päästyäni ja todettuani siivouksen keskeneräisyyden.
Koko ilta meni itkua pidätellessä. Menimme saunomaan kuntosalille ja siellä itkun pidättely kävi jo työstä. En edes tiennyt, mikä minua itketti. En vieläkään tiedä. Nukkumaan käydessä sain viimein tilaisuuden kertoa M:lle, että olen ihan rikki. Siivousurakka tuntuu ihan liian suurelta hommalta. Viikonlopun jenkkiläisvierailu tuntuu vielä raskaammalta. En jaksa. Pakko saada levätä, muuten en pysty menemään ensi viikolla töihin. Olen niin väsynyt. Nukun huonosti ja se aiheuttaa lisää väsymystä. Jotenkin voin hirveän vahvasti kuvitella, miltä masentuneesta tuntuu kun pelkkä pyykkien peseminen tai kaupassa käyminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.
Tein päätöksen, etten mene M:n kotiin jenkkiläisiä moikkaamaan vielä perjantaina, vaan saavun paikalle vasta lauantaina. Perjantaista lauantaihin vietän täydellistä aivolepoa Lahdessa kotikotona ja vien äitille piirtämäni enkelitaulun. Äidin eilen alkaneet sytostaattihoidot ovat ilmeisesti suurempi asia minulle kuin uskallan myöntää. Hiusten lähteminen ja turpoaminen tekevät asiasta niin paljon konkreetimman.
M rauhoitteli minua illalla sängyssä ja rutisti. Pyysi vielä lupauksen (, jota en pystynyt pitämään), että nukkuisin aina kellon soittoon asti seuraavana aamuna. Käski ajattelemaan meidän jo syntynyttä vauvaa (!!!! jee.) tai vaikka yksisarvisia ja sateenkaaria. Kuinka hyvin hän minut tunteekaan.. Oli senkin huomannut, että jenkkiläisten tapaaminen jännittää minua. Rationaalinen ja realismiin luottava M:ni ehdottaa sateenkaaria ja yksisarvisia. Se on melkoinen ymmärryksen osoitus tuon ihmisen suusta.
Tänään töissä sain pomolta kuulla, että erään oppilaan äiti oli lähestynyt pomoa minua kyseenalaistavalla maililla. Pystyin kuuntelemaan uutisen ihan tyynenä. "Äiti pyysi etten kertoisi asiasta sinulle, mutta kyllä minä asiasta kerron sille, jonka takana seison." Nyökkäilin. Vastaisuudessa kyseinen äiti saa maileihinsa vastauksen tylyn yksinkertaisesti ja mahdollisimman lyhyesti, ettei tule mahdollisuutta tulkita kirjoitustani pieleen. "Suojaat tällä keinolla itseäsi", pomo sanoi. Jep, sen minä aion tehdä. Mitä hemmettiä asioita selittelemään, jos minua tarkoituksella yritetään saada puhumaan itseni pussiin tai muuten ongelmiin.
Opettajanhuoneesta poistuessani asia iski kuin metrinen halko: lisää ongelmia ja haasteita tähän jo nyt liian raskaaseen arkeen. Oikein tunsin, miten ulkoisesti hymyilevään olemukseeni tuli särö. Koko matkan opettajanhuoneesta luokkaan koitin paikkailla säröä, vaikka minua itketti niin että huulet vapisivat. Onneksi muksut vievät aina muutamassa sekunnissa ajatukset pois omasta itsestä, joten särö ei päässyt rikkomaan minua kokonaan. En jaksaisi nyt ryhtyä taistoon oman osaamiseni ja opettajuuteni puolesta. Luottamukseni tämän asian suhteen on vielä horjuva ja heikko. Paska tyyppi suoraan sanoen. Minä teen _KAIKKENI_, että poika saataisiin takaisin kunnollisille teille, ja perkele kehtaakin ruveta minua syyttämään. Voihan sitä tietysti siihen siirtyä, että passittaa poikaa jälki-istuntoihin tai rehtorin puhutteluun, mutta kun olen ajatellut, että olisi järkevää muutakin tehdä. Kiittämättömyys on maailman palkka. Siltä tämä näytää. Haistakoon homeen koko ihminen.
Nyt päiväunille, että jaksaa taas tätä elämää.
Eilen meinasin hajoilla ihan kokonaan, kun M oli jättänyt kämpän siivoamisen ihan alkutekijöihin. Sunnuntaina tulee vieraita jenkkilästä, joten halusimme molemmat esitellä edes kohtuullisen siistiä kotia. M oli vienyt matot ulos (sateeseen) ja pedannut sängyn. Kiskoin herneitä syvälle sieraimiin, sillä kumpikin toimenpide oli täydellisen turha kokonaisuutta ajatellen. Miehen logiikka ei eilen (eikä vieläkään) oikein tässä yhteydessä avannut minulle oviaan. Miten sängyn petaaminen voi auttaa kämpän siivoamisessa? Lisäksi olin tolkuttoman väsynyt ja puhkesinkin kyyneliin lähes välittömästi kotiin päästyäni ja todettuani siivouksen keskeneräisyyden.
Koko ilta meni itkua pidätellessä. Menimme saunomaan kuntosalille ja siellä itkun pidättely kävi jo työstä. En edes tiennyt, mikä minua itketti. En vieläkään tiedä. Nukkumaan käydessä sain viimein tilaisuuden kertoa M:lle, että olen ihan rikki. Siivousurakka tuntuu ihan liian suurelta hommalta. Viikonlopun jenkkiläisvierailu tuntuu vielä raskaammalta. En jaksa. Pakko saada levätä, muuten en pysty menemään ensi viikolla töihin. Olen niin väsynyt. Nukun huonosti ja se aiheuttaa lisää väsymystä. Jotenkin voin hirveän vahvasti kuvitella, miltä masentuneesta tuntuu kun pelkkä pyykkien peseminen tai kaupassa käyminen tuntuu ylivoimaiselta ponnistukselta.
Tein päätöksen, etten mene M:n kotiin jenkkiläisiä moikkaamaan vielä perjantaina, vaan saavun paikalle vasta lauantaina. Perjantaista lauantaihin vietän täydellistä aivolepoa Lahdessa kotikotona ja vien äitille piirtämäni enkelitaulun. Äidin eilen alkaneet sytostaattihoidot ovat ilmeisesti suurempi asia minulle kuin uskallan myöntää. Hiusten lähteminen ja turpoaminen tekevät asiasta niin paljon konkreetimman.
M rauhoitteli minua illalla sängyssä ja rutisti. Pyysi vielä lupauksen (, jota en pystynyt pitämään), että nukkuisin aina kellon soittoon asti seuraavana aamuna. Käski ajattelemaan meidän jo syntynyttä vauvaa (!!!! jee.) tai vaikka yksisarvisia ja sateenkaaria. Kuinka hyvin hän minut tunteekaan.. Oli senkin huomannut, että jenkkiläisten tapaaminen jännittää minua. Rationaalinen ja realismiin luottava M:ni ehdottaa sateenkaaria ja yksisarvisia. Se on melkoinen ymmärryksen osoitus tuon ihmisen suusta.
Tänään töissä sain pomolta kuulla, että erään oppilaan äiti oli lähestynyt pomoa minua kyseenalaistavalla maililla. Pystyin kuuntelemaan uutisen ihan tyynenä. "Äiti pyysi etten kertoisi asiasta sinulle, mutta kyllä minä asiasta kerron sille, jonka takana seison." Nyökkäilin. Vastaisuudessa kyseinen äiti saa maileihinsa vastauksen tylyn yksinkertaisesti ja mahdollisimman lyhyesti, ettei tule mahdollisuutta tulkita kirjoitustani pieleen. "Suojaat tällä keinolla itseäsi", pomo sanoi. Jep, sen minä aion tehdä. Mitä hemmettiä asioita selittelemään, jos minua tarkoituksella yritetään saada puhumaan itseni pussiin tai muuten ongelmiin.
Opettajanhuoneesta poistuessani asia iski kuin metrinen halko: lisää ongelmia ja haasteita tähän jo nyt liian raskaaseen arkeen. Oikein tunsin, miten ulkoisesti hymyilevään olemukseeni tuli särö. Koko matkan opettajanhuoneesta luokkaan koitin paikkailla säröä, vaikka minua itketti niin että huulet vapisivat. Onneksi muksut vievät aina muutamassa sekunnissa ajatukset pois omasta itsestä, joten särö ei päässyt rikkomaan minua kokonaan. En jaksaisi nyt ryhtyä taistoon oman osaamiseni ja opettajuuteni puolesta. Luottamukseni tämän asian suhteen on vielä horjuva ja heikko. Paska tyyppi suoraan sanoen. Minä teen _KAIKKENI_, että poika saataisiin takaisin kunnollisille teille, ja perkele kehtaakin ruveta minua syyttämään. Voihan sitä tietysti siihen siirtyä, että passittaa poikaa jälki-istuntoihin tai rehtorin puhutteluun, mutta kun olen ajatellut, että olisi järkevää muutakin tehdä. Kiittämättömyys on maailman palkka. Siltä tämä näytää. Haistakoon homeen koko ihminen.
Nyt päiväunille, että jaksaa taas tätä elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti