Väsymys.

Joka viides opettaja vaihtaa alaa. -IS

Joka viides vastavalmistunut opettaja vaihtaa alaa muutaman vuoden kuluttua valmistumisestaan. Syynä tähän on vaativaan työhön nähden liian alhainen palkka. Tuore väitöskirjatutkimus opettajien työuran muutoksesta tuo julki myös muita syitä alanvaihtoon.

Enpä voi uskoa, että kovinkaan moni opettaja vaihtaisi alaa alhaisen palkan vuoksi. Eihän palkka kenellekään alalle suuntautuvalle tule yllätyksenä. Niinpä onkin hirveän vaikeaa uskoa, että kukaan tähtäisi opettajaksi palkkakuitit silmissä vilkkuen. Ei tätä työtä jaksa mitenkään, jos motivaationa on raha. Miten ihmeessä siinä tapauksessa palkka voisi myöskään olla syy lähteä alalta?

Syynä on haasteellinen ja vaativa työ. Niin moni asia on muuttunut alakoulussa. Oppilasaines on erilainen ja vanhemmat vaativia. Työ on monipuolista. On keskusteltava arvioinneista ja tavattava vanhempia. Lisäksi luokissa on erityisoppilaita.

Juu, tässä kohtaa olen samaa mieltä. Muutoksesta en osaa sanoa mitään, koska olen ollut alalla vasta kolmisen vuotta. Mutta ainakin sen tiedän, että vanhemmat kohtelevat opettajia kuin opettajan työ olisi puhtaasti palveluammatti. Ja palveluammatissahan asiakas on aina oikeassa, eikö vain? Lisäksi tasoerot ovat huimia. Väsyyhän siinä, kun on tähdännyt kukkahattupäisyyksissään alalle ja aikomuksena on ollut parantaa maailma. Todellisuus lyö märällä rätillä päin pläsiä, kun toteaa, että vanhempien ajoittain täysin järjettömät odotukset ja vaatimukset yhdistyvät oppilasainekseen, jonka moninaiset pulmat ovat niin suuria ja mahtavia, että opettaja tietää antavansa liian vähän vaikka antaisi kaikkensa. "Ei meidän Pirkkapetteriä laiteta erityisluokalle. PISTE. Ei laiteta *sormetkorviin lälälälälä* Se on ihan normaali ja pärjää normaaliluokassa. PISTE. ALAHAN OPETTAJA PALVELLA JA NOSTA PIRKKAPETTERIN NUMEROT JA TEE PIRKKAPETTERISTÄ MENESTYVÄ PISNESMIES." Samaan aikaan sitä itse pohtii, että tuo lapsi on sairaalakoulua vailla. Ketäpä se ei väsyttäisi?

Minä väsyin kaksi vuotta sitten vuoden kestäneen työurani jälkeen. Olin aivan totaalisen puhki. Tämä asia selvisi, kun eilen ryhdyin lueskelemaan blogini kirjoituksia ihan alusta tähän päivään asti. Äidin syöpä yhdistettynä ensimmäisen työvuoden kaaokseen - se oli ihan melkein liikaa. En muistanutkaan, miten usein itkin työpäivän jälkeen. En muistanut, ettei nukkumisesta tullut mitään. Onneksi kesäloma tuli sinä vuonna siihen saumaan. Loma alkoi ihan viimetingassa. Sen muistan, että ajattelin ettei 10 viikon loma tule riittämään. En ehdi toipua. En kestä alkavaa syksyä. En saa nukuttua tarpeeksi kymmenessäkään viikossa. Olin kaikeksi onneksi ihan väärässä. Muistan, miten työkaverit päivittäin moneen kertaan kyselivät jaksamistani. Muistan, miten työnohjauksessa nieleskelin kyyneliä. Oli vaikeaa sanoa ääneen, etten jaksa.

Nyt kaikki on toisin. Neljäs työvuosi alkaa tammikuussa. Olen jossain määrin oppinut rutiinia. Edelleenkin tietyt asiat stressaavat todella paljon. Saatan heräillä yöllä ja paniikki hiipii iholle. Tekemättömät asiat painavat ja tekemättömiä asioita kasaantuu suuriksi vuoriksi. Kokeita korjattavaksi. Palavereja pidettäväksi. Dead-lineja. Jälki-istuntoja kirjoitettavaksi. Mutta nyt tuntuu siltä, että en kuole tuon taakan alle. En hajoa. Stressin määrä on siedettävissä. Luokkani on sotkuinen. Kotini on sotkuinen. Tuo on se osa elämääni, johon energia ei vieläkään riitä. En vain pysty pitämään tavaroita järjestyksessä. Ehkä viiden opettajavuoden jälkeen pystyn siihenkin?

(Edit. Täytyy myöntää, että noiden vanhojen tekstien lukeminen itkettää edelleen. Aika rankkaa se kai oli, vaikkei sitä väsymystä kaiken aikaa tunnistanutkaan itsessään.)