Tänään tehtiin muksujen kanssa joulukalenterista opettajaystävällisempi versio. Puuhastelimme jokainen yhden luukun verran availtavaa ja ensi maanantaista alkaen käyttöön tulee "kuinka monta päivää ennen joululomaa" -kalenteri. Kahdestakymmenestä lähdemme availemaan ja ykkönen avataan joulujuhlapäivänä. Eipähän tarvitse vastailla joulukuussa siihen kuuluisaan kysymykseen: "Kuinka monta päivää vielä?" Opettajaystävällinen versio on sikälikin, että minunkaan ei tarvitse laskeskella jäljellä olevia aamuja. Muksut näyttivät onnellisen hämmästyneiltä, kun kysyin mitä he haluavat minun ostavan kalenterinavauslahjaksi. Viime vuonna ostin tikkarin jokaiselle. Selitin muksuille ensin, että "Ennen kuin ehdotatte, muistuttaisin että teitä on 18 kersaa ja jokaiselle pitää ostaa, joten yli euron maksavat jutut on ihan nou nou." Ei mutinoita. Ei marmatusta. Vaan tyytyväistä myhäilyä ja ehdotuksia. Lopulta sain toiveeksi hankkia sekä tikkareita että CityMarketista jotain halpoja suklaapatukoita jotka maksavat kuulemma reilusti alle euron. Sellaisia siis on ostettava, olivat toiveet yllätyksekseni sen verran kohtuullisia.
Hassua muuten, miten maanantai tuntuu lyhyeltä päivältä vaikka onkin oikeasti viikon pisin työpäivä (klo 8-15). Keskiviikko sitä vastoin tuntuu pitkääkin pidemmältä, vaikka töitä on vain kymmenestä kolmeen.
Huomio tältä päivältä:
Olen jotenkin maagisesti oppinut keksimään mainioita tuntisuunnitelmia ihan lennosta. Siis kävellessäni luokkaan ei ole vielä mitään suurempaa ideaa kuin se, että "Opetan uuden asian ja sitten tehdään kirjasta tehtäviä." Tänään jälleen kerran tuo perin juurin tylsä lähtökohta kääntyi mahtavaan ideaan, jota toteuttaessani tuntin itseni suoraan sanottuna neroksi. En tiedä yhtään, mistä se idea siinä taululle suorakulmaisen särmiön osia kirjoittaessani tuli, mutta yhtäkkiä huomasin tyhjentäväni pieniä taululiitupaketteja ja jakavani erivärisiä tusseja maahanmuuttajamuksuille, joista ryhmäni lähinnä siis koostuu. Tusseilla väritimme laatikoihin sinisellä kärjet, punaisella särmät ja mustalla tahkot. Siinä oli nyt konkreettinen opetusmateriaali suomenkieltä kehnosti taitaville. He voivat sormellaan koskea särmää ja muistaa ehkä että se on punainen. HYVÄ MINÄ. Miten ihmeessä keksinkään noin loistavan idean ihan tuosta noin vaan..? Välillä itseäkin oikein jännittää, että mitähän sitä tänään muksujen päänmenoksi keksii. ;)
Sekin hämmensi taas pitkästä aikaa, että miten sitä on oppinut asettamaan sanansa niin uskottavan kuuloisiksi. Käytävällä saatan ihan huoletta opastaa ja ohjata itseäni puoli metriä pidempiä yläluokkalaispoikia, jotka painivat käytävällä ähisten ja puhisten ja silmät pullistellen ja mitä ilmeisimmin lähes täydellisesti malttinsa menettäneenä. "POJAT. POJAT! Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Päästä irti. Älä koske. Ja se Metro-lehti ei ole lyömäase. Pistä se roskikseen. Välittömästi, ole hyvä. Tuonne. Menen nyt jatkamaan opetustyötäni tuohon luokkaan ja lasin läpi seuraan, miten teillä homma täällä käytävällä toimii. Jos ei toimi, niin luokassani on aina tilaa ihan jokaiselle, joka ei pysty ilman minua täällä käytävässä oleskelemaan." Kävelen luokkaan. Pojat rauhoittuvat ja painiminen loppuu. Metro-lehti lentää roskikseen. Opettaja on taas puhunut. Ugh.
Hassua muuten, miten maanantai tuntuu lyhyeltä päivältä vaikka onkin oikeasti viikon pisin työpäivä (klo 8-15). Keskiviikko sitä vastoin tuntuu pitkääkin pidemmältä, vaikka töitä on vain kymmenestä kolmeen.
Huomio tältä päivältä:
Olen jotenkin maagisesti oppinut keksimään mainioita tuntisuunnitelmia ihan lennosta. Siis kävellessäni luokkaan ei ole vielä mitään suurempaa ideaa kuin se, että "Opetan uuden asian ja sitten tehdään kirjasta tehtäviä." Tänään jälleen kerran tuo perin juurin tylsä lähtökohta kääntyi mahtavaan ideaan, jota toteuttaessani tuntin itseni suoraan sanottuna neroksi. En tiedä yhtään, mistä se idea siinä taululle suorakulmaisen särmiön osia kirjoittaessani tuli, mutta yhtäkkiä huomasin tyhjentäväni pieniä taululiitupaketteja ja jakavani erivärisiä tusseja maahanmuuttajamuksuille, joista ryhmäni lähinnä siis koostuu. Tusseilla väritimme laatikoihin sinisellä kärjet, punaisella särmät ja mustalla tahkot. Siinä oli nyt konkreettinen opetusmateriaali suomenkieltä kehnosti taitaville. He voivat sormellaan koskea särmää ja muistaa ehkä että se on punainen. HYVÄ MINÄ. Miten ihmeessä keksinkään noin loistavan idean ihan tuosta noin vaan..? Välillä itseäkin oikein jännittää, että mitähän sitä tänään muksujen päänmenoksi keksii. ;)
Sekin hämmensi taas pitkästä aikaa, että miten sitä on oppinut asettamaan sanansa niin uskottavan kuuloisiksi. Käytävällä saatan ihan huoletta opastaa ja ohjata itseäni puoli metriä pidempiä yläluokkalaispoikia, jotka painivat käytävällä ähisten ja puhisten ja silmät pullistellen ja mitä ilmeisimmin lähes täydellisesti malttinsa menettäneenä. "POJAT. POJAT! Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Päästä irti. Älä koske. Ja se Metro-lehti ei ole lyömäase. Pistä se roskikseen. Välittömästi, ole hyvä. Tuonne. Menen nyt jatkamaan opetustyötäni tuohon luokkaan ja lasin läpi seuraan, miten teillä homma täällä käytävällä toimii. Jos ei toimi, niin luokassani on aina tilaa ihan jokaiselle, joka ei pysty ilman minua täällä käytävässä oleskelemaan." Kävelen luokkaan. Pojat rauhoittuvat ja painiminen loppuu. Metro-lehti lentää roskikseen. Opettaja on taas puhunut. Ugh.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti