Pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että olen M:n vanhempien luonakin kuin kotonani. Eihän se koskaan ihan sama ole kuin omassa kotona, mutta talon tavat ja jutut alkavat tulla tutuiksi. Neljän vuoden jälkeen. Herranjesta. Siitä tosiaan on ihan pian (kai) neljä vuotta, kun M:n kanssa tehtiin YYA-sopimus. Neljäkö? Kolme? Hm.. Mietitäänhän. Ei vaan kolme. Kolme. Hmm. Niin ne vuodet menettävät merkityksensä. Ensimmäinen kesä vietettiin kumpikin omissa kaupungeissamme. Nyt kaksi kesää on mennyt saman katon alla. Huisia. Jännittävää nähdä, miten ensi kesä vietetään.
Vaan kyllä tuntui taas niin kovin hyvältä viikon jälkeen nukkua M:n vieressä. Alaston vartalo on parasta ikinä. Siihen viereen on niin hyvä kietoutua. Jalka jalan ympäri. Kädet sikin sokin toistensa lomassa. Masu vasten masua. Rutistelua. Niin ja saunomista tietenkin. Ja hassuja lauseita siitä, miten sitten tulevaisuudessa ei oteta vauvaa mukaan etelänreissulle, vaan jätetään se hoitotädille. Ei meillä mitään vauvaa ole edes suunnitelmissa, mutta onhan noita hirmu kiva silti puhua.
Piti tietenkin tulla tiistain luennolle yöbussilla. Vaan kesken Punaisen lohikäärmeen suustani tuli yllättäen ruma sana, kun tajusin, ettei mitään bussia enää mene. Yöbussi menee vain sunnuntaisin. Ei maanantai ole sunnuntai. Siispä lähtö siirtyi tiistaiaamuun, joten luento jäi väliin. Ei oikein tunnu kohtuulliselta, että maksan tänne tulemisesta useita kymmeniä euroja. Ja yhteensä yliopistolla on tunteja noin viisi. Kova tuntihinta tulee niille viisauttaville hetkille.
Huomenna leivon kuin kotiäiti. Sämpylöitä ja pizzaa. Sitten täydellisen tyttöystävän tavoilleni uskollisena kiikutan leivonnaiseni Espooseen. Kullalle pullaa. (Hihi.) (Vaikuttaa jotenkin siltä, että elämä olisi vain kukilla pomppimista. No ei se oikeasti ole. Välillä puristaa ja kuristaa ja ahdistaa ja väsyttää ja sellaista. Mutta kuitenkin. Positiivisvoittoista.)
Olen kotiutunut paitsi appiehdokkaille, myös opiskelijakaupunkiin. Kämppiksen kanssa elämme hiljaiseloa - kumpikin omassa tuvassaan. Välillä joitakin lauseita vaihdetaan, mutta enimmäkseen oma rauha. Ja se sopii minulle. En jaksa juuri nyt uuteen ihmiseen tutustumista, sillä hän ei viivy elämässäni kuitenkaan montaa kuukautta. Karua, mutta totta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti