parempi olo

Tänään tuntui eilistä paremmalta. Tosin en tänäänkään tuntenut huumorini ja iloisuuteni olevan täysin takaisin, mutta kykenin jo kevyeen vitsailuun, joten on tämä huima loikkaus eteenpäin. Ei vieläkään tee mieli nauraa hekotella eikä edelleenkään ole halua höpötellä vapautuneesti niitä näitä. Mutta kyllä se tulee takaisin, olen siitä ihan varma. Koirien kanssa ulkoillessa tunsin jo hetkellisesti töitä ajatellessa iloisen kuplinnan sisälläni, sillä tästä kaikesta huolimatta rakastan työtäni. Kaiken tämän jälkeenkään en haluaisi tehdä mitään muuta. Pidän työkavereistani. Viihdyn heidän seurassaan. Pidän oppilaistani. Viihdyn heidänkin seurassaan.

(Tosin, rehellisyyden nimissä on sanottava, että harpoin tänään välituntivalvonnassa Sitä Kollegaa karkuun. En yleensäkään juttele hänen kanssaan yhteisellä välituntivalvonnalla juuri lausettakaan, mutta nyt ihan tietoisesti myöskin vältin kontaktia. Tämäkin välttelyn tarpeen tunne varmasti laimenee, sillä en tunne kyseistä ihmistä kohtaan inhoa tai oikeastaan suuttumustakaan enää. Lähinnä hän tuo ahdistavan joulukuun liian lähelle ja konkreettisesti katseltavakseni, enkä halua katsoa joulukuutani vielä silmiin. Ehkä ensi viikolla. Tai joskus.)

Ajattelin koiria ulkoiluttaessani taas kehityskeskustelua. Parin viikon päästä oleva keskustelu on niin kaukana, että uskoisin olevani silloin jo oma itseni. Ainakin haluan kovasti toivoa niin. Ajattelin, että kerron toipuneeni. Kerron, että tosiaankin opin tästä kaikesta paljon. Elän toivossa, että pystyn sanottamaan joulukuuni silloin - jo asiasta etäisyyttä saaneena - jotenkin paremmin. Että vaikken pyydäkään todellakaan mitään tekemisiäni anteeksi, niin olen kuitenkin pahoillani, etten ymmärtänyt pyytää apua aiemmin. Olisi pitänyt.