olotiloja

Nukuin yöni suhteellisen hyvin ennen työpäivää. Ehkä jopa paremmin kuin yleensä loman loppuessa. Aamulla kotona ei tuntunut jännittävälle tai pahalle tai oikein millekään. Ei tuntunut kurjalta, että loma loppuu. Mutta ei kyllä erityisen ihanallekaan.

Ajoin töihin ja avasin ulko-oven. Tätä hetkeä olin käynyt läpi ulkomaan matkalla ja ennen sitä. Yritin tuntea jotain. Katselin portaita ja tunsin vähemmän kuin mitä olin olettanut tuntevani. Kävin pikaisesti luokassa ja lähdin kohti opekokouksen tiloja ja opehuonetta. Hymy oli taas jotenkin liuennut pois. Kävelin kyllä ihan reippaasti opehuoneeseen ja tulostin itselleni työjärjestyksen. Mutta fiilis oli, ettei tehnyt mieli sanoa mitään. Menin muiden opettajien pariin ja lähinnä kuuntelin keskusteluja ympärilläni. Yksi tilanteeni tietävistä kysyi, että joko menee paremmin. Vastasin, että jonkin verran paremmin. Sen jälkeen olin seinäpaperia ja vain seurasin muiden keskusteluja. Hymähtelin ja taisin hymyilläkin hetkittäisesti, mutta se tuntui teennäiseltä. Nauraminen tuntuu tekonaurulta. Tai väärältä.

Lopulta opelauma lähti vaeltamaan kohti opettajankokousta. Istuin lähimpien työkavereiden kanssa samaan pöytään. Työparini moikkasi ja loi minuun pitkän kysyvän katseen keskustellessaan toisen työkaverimme kanssa. Nyökkäsin ja käänsin katseeni pois. Tunsin, miten hän jatkoi tuijottamista. Olin jälleen tapettia. Kuuntelin muiden supinoita ja rehtorin luentoa. En minä ole sellainen. En minä ole tapettia. Jossain kohtaa tuli puhe, että perjantaina kokoontuu kevätjuhlatiimi. Kädet tärisivät. Sanoin työkavereille, että toivon totisesti, etten ole kyseisessä tiimissä. En pysty olemaan siinä tiimissä. En halua olla siinä tiimissä. En näin pian. En nyt perjantaina. Enkä olekaan, se kävi onneksi ilmi.

Opekokouksen lopussa jakaannuimme pienempiin tiimeihin. Tapettia. Taas. Ei tehnyt mieli sanoa mitään tai osallistua. Yleensä seuraan näissä tilanteissa aktiivisesti, hymyilen, katson puhujaa ja pyrin keksimään jotain, millä osallistua keskusteluun. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että haluan olla niitä, jotka eivät sano mitään. Niitä, jotka vastaavat vain, jos kysytään. Ajattelin, että minäkin saan välillä olla passiivinen. Jotkut ovat aina, joten miksen minäkin edes joskus.

Ennen oppilaiden saapumista olisi pitänyt löytää lukujärjestyksestä oppitunti, joka sopii sekä minulle että erityisopettajalle. Ei löytynyt. Aikaisemmin olisin lähtenyt heti joustamaan ja muuttamaan tuntejani. Sanonut, että mikä vaan käy. Kaikki käy ja minä mukaudun. Voin muuttaa lukujärjestystä omalta kannaltani huonommaksi ja ei se mitään, kyllä se sopii. Nyt en pystynyt. En ollut ilkeä tai inhottava. Ainakin toivon niin sydämestäni. Mutta en silti pystynyt toteamaan, että ihan miten vaan kaikki käy.

Apulaisrehtori kävi kysymässä, että sainko lomalla nukuttua. Vastasin, että sain. Sen jälkeen vaivuin jälleen tapetiksi ja odotin oppitunnin alkamista.

Oppilaat saapuivat ja tunsin, miten vedän rooliasun päälle. Hymyilinkin kai ihan uskottavan näköisesti. Kyselin kuulumisia ja kerroin omia kuulumisiani. Mutta en tuntenut tekeväni työtä rehellisenä omana itsenäni vaan nimenomaan roolin kautta. Puuhailtiin kaikkea mukavaa ja käytiin läpi lomakuulumisia. Näennäisesti ihan tavallinen ensimmäinen koulupäivä, siis.

Ruokailussa eräs koulunkäyntiavustaja istui kanssani samassa pöydässä ja ryhtyi kyselemään kuulumisia. "Näytät jotenkin surulliselta." Kerroin, että toipuminen on kai vielä jotenkin kesken.

Työpari sanoi, etten ole oma itseni. En niin.

Keskustelin lyhyesti hommansa hoitamatta jättäneen opettajan kanssa nokkahuiluhankinnoista. Kykenin olemaan ihan asiallinen ja katsomaan silmiin.

Tuntuu, että olen saanut edes osan suojamuuristani rakennettua takaisin. Minua ei itkettänyt. Pystyin puhumaan. Katsomaan silmiin. Pystyin olemaan luokassa ja toimimaan empaattisesti. Mutta suojamuurini tai joku on edelleen heiveröinen. Kivimuurin sijasta ympärilläni on läpinäkyvä pehmeä muovisuojus, joka ei oikein pidä kasassa eikä suojaa. Huumorintajuni on jossain määrin kadoksissa ja mukautumiskykyni ja joustamishaluni loistavat poissaolollaan. Mutta en tunne enää olevani vereslihalla tai täysin haavoittuvainen. Tämä on siis ehdottomasti muutos parempaan, kaikesta huolimatta. Toivon, että jo tämän viikon aikana löytäisin rentouden ja huumorini takaisin ja pystyisin suhtautumaan asioihin taas niin kuin olen tottunut niihin suhtautumaan - joustavasti, ymmärtäväisesti, vitsin kautta.