Prismassa ammuttiin neljä. Uskomatonta. Siellä, missä minä käyn viikottain ruokaostoksilla. Ja sinne olisi tarkoitus huomennakin mennä. Juuri sille paikalle, missä joku ammuttiin kuoliaaksi juuri eilen. Se on jotenkin ihan käsittämätön ajatus. Ei sellaista tapahdu kuin televisiossa - tai jossain muualla. Ei minun elämässäni.
Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.
--------
Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.
Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.
Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.
Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.
Tuntui hurjalta kuunnella uutislähetyksiä ja lukea kirjoituksia. "Seisoin lihatiskin ja hedelmäosaston välissä, kun näin Shkupollin ampuvan työntekijän," kertoi joku silminnäkijä. Siinä minäkin olen seissyt satoja kertoja. En minä oikeasti olisi ollut tuolloin Sellossa, vaikka olisinkin ollut pääkaupunkiseudulla vuotta vaihtamassa. En koskaan pääse noin aikaisin ruokakauppoihin asioimaan. Mutta silti se tuntuu hurjalta. Melkein pelottaa huomenna mennä tuohon kyseiseen Prismaan ruokaostoksille. Tyhmäähän sitä on pelätä, mutta silti. Sisäistä turvallisuudentunnettani on saatu heilautettua.
--------
Ajelin äsken paluuliikenteen seassa koirien kanssa kohti pääkaupunkiseutua. Koska ei ollut muutakaan ajankulua, ryhdyin muistelemaan menneitä. Pikkuruiset asiat toivat mieleen muistikuvia. Tuntui oudolta ajatella, ettei kukaan muu voi missään eikä milloinkaan muistella näitä samoja asioita. Mieleen tuli paljon ahdistavia muistoja. Mieleen palautui myös sellaisia hetkiä, joiden olemassaoloa en enää tiennyt olevankaan. Jotkut muistot olivat sellaisia, etten niihin halunnut nyt sukeltaa, koska niitä olen muistellut moneen kertaan eivätkä ne ole viihdyttäviä tai tuo hymyä huulille. Ne ovat rasittavia tai nolottavia typeriä muistoja - joista en silti tietenkään halua koskaan luopua. En vain aktiivisesti halua muistella niitä juuri nyt.
Ajattelin ryhtyä kirjaamaan näitä muistoja itselleni ylös, koska tuntuu siltä, että haluan mahdollisesti palata näihin ajatuksiin joskus, mutta en ehkä enää löydä oikeaa polkua näiden ajatusten ja muistojen pariin.
Ihan ensimmäinen muistikuvani
Istun Datsun100A:n takapenkillä. Kurotan päätäni etupenkkien väliin. Ajamme syntymäkotini edessä kulkevaa tietä. Iskä opettaa äitiä ajamaan autolla. Olen tuolloin ollut varmaankin todella nuori, ehkä kolme-neljä -vuotias. Tätä muistoa olen muistellut usein ja se on muuttanut muisteluiden myötä varmasti muotoaan alkuperäisestä ja oikeasta hetkestä. Nykyään lähinnä vain tiedän, että tuo on ensimmäinen muistikuvani nuoruudesta. En varmaankaan enää oikeasti muista tuota hetkeä.
Muistikuva nuoruudesta
Soitin viulua yli kymmenen vuotta. Eli käytännössä koko nuoruuteni kului konservatorion käytävillä ja luokissa. Konservatorion seinät pitävät sisällään hurjan määrän ahdistavia muistoja. Ehkä osittain murkkuiän kuohut ovat tallessa tuossa rakennuksessa. Toisaalta unkarilainen viulunsoitonopettajani oli näin jälkikäteen (ja myös jo tuolloin sen tajusin) ajateltuna kohtuuton eikä osannut käsitellä lapsia. Vieläkin näen joskus painajaisia tuosta rakennuksesta ja soittotunneista. En jaksanut harjoitella soittoläksyjä kunnolla, koska soittaminen ei ikinä ollut minulle intohimo missään määrin - toisin kuin veljelleni, joka yhä edelleen jatkaa soittamista. Ahdistuksen määrä oli aina pahimmillaan ennen soittotunteja, kun istuin oven ulkopuolella odottamassa tuntini alkua. Tiesin, etten osannut soittoläksyä kunnolla. Tiesin saavani nuhteita. Tiesin epäonnistuvani.
Näin ei tietenkään aina ollut, mutta etenkin harrastukseni loppupistettä kohden ahdistuksen määrä kasvoi kerta kerralta. Lopulta tuli se hetki, jota kohden vääjäämättä ahdistuksen kanssa mentiin. Ratkesin illalla itkemään kieltäydyin täysin enää palaamasta soittotunneille. Olin tuolloin jo kai kahdeksantoista, joten kyse ei ollut mistään lapsellisesta kiukuttelusta. Olin totaalisen väsynyt ahdistumaan. Seuraavana päivänä kävelin kauhusta jäykkänä kukkakauppaan, ostin jonkin valmiskimpun, marssin vielä enemmän kauhuissani konservatoriolle ja astuin soitto-opettajani luokkaan. Annoin kimpun, sanoin että tämä oli tässä ja poistuin. Olin haaveillut tuosta hetkestä vuosia. Haaveilin joka kevät, että saisin pistää rastin "en jatka ensi vuonna"-kohtaan, kun täytettiin lappuja seuraavaa lukuvuotta silmällä pitäen. Sitä en kuitenkaan koskaan uskaltanut tehdä, sillä pelkäsin liikaa sitä hetkeä, kun soitonopettajani kääntää tulevalle lukuvuodelle ilmoittautumispaperin ja huomaa rastin paikan.
Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.
Tähän aiheeseen liittyen muistoja olisi paljon. Ja todennäköisesti monet niistä ovat hyvin samankaltaisia.
Täytyy kuitenkin sanoa, että orkesterisoittamisesta nautin. Siellä me kaikki lapset saimme olla suhteellisen rauhassa opettajaltamme, (joka siis johti puolisoineen orkesteriamme) koska huomiota vaativia kohteita oli niin paljon.
------
Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.
------
Palaan muistoihini taas jossain vaiheessa ja toivon, että löydän mielenkiintoisia kadonneita muistoja lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti