Eipä ole enää paljoa tätä lukuvuotta jäljellä. Tekemistä riittää kyllä - ja osa jää varmaan tekemättäkin. Mutta ehtiihän sitä tehdä äidinkieltä ja matematiikkaa ensi vuonna. Ja sitä seuraavana. Ja seuraavana. Ja seuraavana. Ja...
Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.
Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".
"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.
Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.
Ilon aiheita:
1) Äiti. Saadaan viettää ilon kesä. Suunnitelmissa on ottaa tatuointi, joka tallentaa ihooni pysyvästi jotain tästä kaikesta.
2) Nuorempi koira. Se ei rapsuttele enää. (Taikauskoisena pelkään, että manaaan tuolla lauseella rapsuttelun takaisin..) Olen siirtänyt sen äitienpäivää seuraavana aamuna raakaruokintaan ja pudottanut pikkuhiljaa kortisoniannosta. Nyt se syö enää joka toinen päivä puolikkaan tabletin aamuisin. Saa nähdä, onko tämä rapsuttelupulma nyt selvitetty vai onko kyseessä vain parempi kausi.
3) Sää. Käyn lähes päivittäin pötköttelemässä läheisellä niityllä koirien kanssa. On ihanaa röhnöttää maassa ja nauttia elämästä.
Oma jaksaminen on näistä asioista johtuen jollain tasolla parantunut, mutta kevään tulon huomaa silti. En enää jaksa suhtautua oppilaiden nahisteluihin ja tiettyihin liioiteltuihin reaktioihin rehellisen empaattisesti. Toki teen työni ammattitaidolla enkä todellakaan anna loman läheisyyden näkyä käytöksessäni. Mutta itse tiedän, että tällä hetkellä teen työtä vain sen vuoksi, että se pitää tehdä. En sen vuoksi, että haluaisin olla töissä. Haluaisin olla jo lomalla. Haluaisin ajaa mökille ja nauttia päiväunista. Haluaisin uittaa koiria ja todeta illalla, että "kappas tämäkin päivä suhahti ohi ihan vain lepäillessä".
"Ooksä meiän ope kakkosellaki?!" ihastui tänään yksi muksuista. Miten minulla ei käynyt pienessä mielessänikään ensimmäisinä kouluvuosinani kyseenalaistaa millään tavalla opettajan pysymistä kanssamme myös kesäloman jälkeen? Neljännen luokan jälkeen alkanut kesäloma olikin sitten melkoinen tunteiden myrsky ja pettymyksen ja luottamuksen pettämisen aikaa, kun siihen asti kanssamme elämän jakanut opettaja perusti perheen ja muutti toiselle puolelle Suomea. Se tuntui kauhean epäreilulta ja suoranaiselta petokselta. Lähes ikuisesti elämääni kuulunut aikuinen vain lähti.
Sellaistahan se elämä on. Mutta onneksi minun ei tarvitse vielä hylätä oppilaitani. :) Ja viime vuoden kutoset - nykyiset seiskat, matematiikanoppilaani - saan saattaa ensi vuonna kohti ysiä ja sen jälkeen toivottavasti kohti elämän aallokoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti