...joista kaksi koulutuksessa eli varsinaisia työpäiviä jäljellä 20.
Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.
Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.
Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.
Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.
Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.
Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.
Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.
Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.
---------
Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.
Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.
Väsyttää aivan julmetusti. Pinna on erittäin lyhyt ja joudun välillä todella taistelemaan, että jaksan hymyillä ihan oikean aidosti sille "OPE ARVAAAAAAAA MMMITÄ!" -kysymykselle, kun se esitetään saman oppilaan toimesta viidettä kertaa yhden oppitunnin aikana. Lisäksi pinna ei meinaa millään riittää työtovereiden väsymykselle. Mutta onneksi en ole niin tämän ääliömäisen väsymyksen vietävänä, että antaisin sen vaikuttaa siihen, miten kohtelen työtovereitani. Lapset varmasti kokevat nahoissaan lyhentyneen pinnani jollain tavalla, mutta aikuisten kanssa yritän olla menettämättä hermojani vähäisintäkään määrää. En pidä riitelystä enkä etenkään riitelystä ystävieni/työtovereideni/tuttujeni kanssa. Niinpä vedän kasvoille hymyn, vaikka oikeasti ärsyttää todella kovasti istua opetustuntien jälkeen palaverissa, jonka tärkein anti on kikattaa hysteerisesti jollekin, jota en kykene edes palauttamaan mieleeni ja joka ei tuolla hetkelläkään naurattanut minua pienintäkään vähää.
Ehdin kyllä tekemään kaiken, eikä oikeastaan mitään kovin olennaista ole enää tekemättäkään. Matematiikka on hallussa. Äidinkieli on niin hallussa kuin voi olla. Yllin asiat on jo käyty. Kevätpörriäisrahat on tänään kiikutettu sen opettajan käsiin, joka ne tänä vuonna laskee. Kevätjuhlaesitys on perinteikäs juttu, jota ei tarvitse suunnitella etukäteen, ainoastaan harjoitella ja toteuttaa.
Miksi silti suoraan sanottuna vituttaa? En tiedä. Ystävä L on jo muutamaan otteeseen ihmetellyt, miten rakastamani vuodenaika on alkanut vaikuttaa minuun näin. Miksi heräilen aamuyöstä hikisenä ja adrenaliini verisuonissa jyskyttäen? En tiedä.
Yksi stressin aiheuttaja on äiti. Tietenkin. Ensi maanantaina tulee ison tutkimussarjan tuloksia. En osaa tuntea aktiivista hermostusta, mutta kai se painaa jossain taustalla.
Toinen stressin aiheuttaja on sotku. En osaa pitää kotia siistinä. Se ahdistaa.
Kolmas asia on nuorempi koirani. Sillä tuli kuonoon suuri haavauma, josta sittemmin otettiin koepala. Nyt koira on kortisonikuurilla, joka toivottavasti saadaan lopettaa perjantaina, kun koepalan tulokset saapuvat. Jos kuuria ei saa lopettaa ja siitä tulee osa elämää, tiedän elämän lyhenevän koirani osalta radikaalisti.
Neljäs asia on vanhempi koirani. Sen käytös on aika ajoin erittäin hankalaa. Se inhoaa läheisyyttä. Se inhoaa fyysistä ohjaamista, siirtelemistä ja nostamista. Se pomottaa M:a, joka ei osaa yhtään kohdella koiraa niin kuin koiraa pitää kohdella. M anelee, pyytelee, kosiskelee, mielistelee. Ja vanhempi koirani ottaa asian juuri niin kuin koira sen pahimmassa tapauksessa ottaa. Otus kuvittelee, että sillä on alamainen. Se ei kunnioita M:a juuri lainkaan. Eilen hermostuin totaalisesti ensin koiralle ja heti sen jälkeen M:lle. Eikö se jumankauta voi komentaa koiraa? Pitääkö anella? Eikö voi karjaista, että nyt jumalauta riitti? Että ala laputtaa siitä, mitätön rakki? Että sinä et minulle rähjää? Siitä kun ei ole juuri mitään apua, että minä sen koiralle karjaisen.
Jos saisin elää koirani kanssa autiolla saarella, elämä olisi helppoa ja auvoisaa. Mutta kun muu elämä sotkee koirani ja minun elämäni, niin siitä aiheutuu suunnaton määrä stressiä.
---------
Kaikesta kitinästä huolimatta töissä sujuu erittäin hyvin. Oppilaat ovat kyllä keväästä johtuen myös erittäin väsyneitä, levottomia ja räjähdysalttiita. Mutta silti he osaavat jo olla koulussa. Tänään muksut tekivät tunnin ihan hiljaista hommaa, mitä nyt välillä hakivat lisää tekemistä itselleen ja kyselivät minulta aika ajoin apua tehtäviin. Iltapäivällä rakennettiin koko luokan yhteistä taideteosta, kukkaketoa, johon revittiin ruohoa, leikattiin pahvista kukkia ja maalattiin teloilla jättimäistä pintaa. Lopputunnista kaiken sähläämisen ja opettajan hikoilemisen jälkeen luokassa vallitsi yhteinen puuhan henki. Kolme tyttöä tiskasi vapaaehtoisesti. Koko tunnin laiskotellut poika pesi lattiaa rätillä liimatahroista puhtaaksi. Viisi oppilasta istui hipihiljaa paikoillaan ja luki kirjaa. Poikalauma pelasi luokan nurkassa pulpettien alla lautapeliä. Käytävän vessasta kuului myös puuhakas lorina, kun liima-astioita puhdistettiin oppilaiden voimin. Jokaisella oppilaalla oli jotain juuri hänelle sopivaa puuhaa ja ilmapiiri oli erittäin tyytyväinen.
Sellaista se on meidän luokassa. Yhteishenki on erittäin hyvä ja sellaista "en mä haluu/jaksa siivota, ei toi oo mun sotku" tai "en tahdo auttaa" -jurputusta ilmenee äärimmäisen vähän. Oppilaat auttavat toisiaan enemmän kuin mielellään (joskus jopa liiallisuuksiin asti) ja usein saankin astua syrjään ja sulkea suuni, kun apua pyytäneen vieressä istuva tokaisee minulle, että "MÄ VOIN NEUVOA!" No hitto. Totta kai sitten neuvoo, jos osaa neuvoa. Minä astun suosiolla syrjään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti