Kaverin valmistujaisissa oli paljon väkeä. Tilaa oli vähän ja ääntä paljon. Viinaa verraten liian vähän ja olo bailaamista silmällä pitäen väärä. Ei tullut humala, eikä oikeastaan ollut tarkoituskaan. Olen niin kovin tyytyväinen, ettei huomenaamulla ole krapula, eikä suussa maistu eilinen hikisukka.
Korvat tulivat kuudessa tunnissa niin täyteen melua, että viimeiset hetket koitin vain pitää ilmeeni kurissa. En minä tarkoituksella halua näyttää möksöttävältä, kun muut äänekkäästi juhlistavat iltaa. Niinpä liukenin melko vähin äänin takavasemmalle, kun muut jatkoivat iltaansa yökerhoon. Tällä hetkellä korvani suorastaan imevät tätä hiljaisuutta ja tietokoneen rauhaisaa surinaa.
Ex-kämppistä oli tosi kiva nähdä taas, ja hänkin näytti ilahtuvan yhteisestä illasta. Kai parin vuoden symbioosi on asia, joka ei purkaannu ja katoa hetkessä. Minun on hyvä olla hänen seurassaan. En osaa soittaa hänelle puhelimella, enkä lähettää tekstiviestejä. En minä niin ole tottunut hänen kanssaan olemaan. Vaan oleminen on olemista. Keskusteluja porukassa. Telkkasarjoja. Gradua. Keskusteluja naamatusten. Yhteisiä ruokia. Sellaista jokapäiväistä.
Kampissa bussia odotellessani kuuntelin alkoholistin julistusta. Hän näytti likaiselta. Pitkä sotkuinen tukka, likaiset kädet, törkyiset vaatteet. Hän paasasi Koivistosta, demokratiasta, Kekkosesta, venäläisistä.. Kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei tahtonut katsoa häntä. Miltä siitä ihmisestä mahtoi tuntua? Mitä hänen päässään liikkuu? Haluaisikohan hän muuttua, olla niin kuin me muut? Pitääkö hän itseään yhtenä normaaleista peruskansalaisista? Huomaako hän, ettei kukaan kuuntele? Huomaako hän edes puhuvansa ääneen? Olisi tehnyt mieleni kysyä häneltä. Vaan enpä minä sellaista uskalla tehdä. Se olisi ollut fyysisesti liian vaarallista. Mihin hän sitten menee, kun vartija heittää hänet kauppakeskuksesta ulos? En tiedä. Minä menin kotiini (yhteen niistä monista kodeista).
Nautin supersosiaalisesta illasta, mutta ainakin yhtä paljon nautin tästä hetkestä. Olen yksin. Ja hetken kuluttua saan viereeni M:n. Tämä on ollut mukava ja monipuolinen päivä.
Korvat tulivat kuudessa tunnissa niin täyteen melua, että viimeiset hetket koitin vain pitää ilmeeni kurissa. En minä tarkoituksella halua näyttää möksöttävältä, kun muut äänekkäästi juhlistavat iltaa. Niinpä liukenin melko vähin äänin takavasemmalle, kun muut jatkoivat iltaansa yökerhoon. Tällä hetkellä korvani suorastaan imevät tätä hiljaisuutta ja tietokoneen rauhaisaa surinaa.
Ex-kämppistä oli tosi kiva nähdä taas, ja hänkin näytti ilahtuvan yhteisestä illasta. Kai parin vuoden symbioosi on asia, joka ei purkaannu ja katoa hetkessä. Minun on hyvä olla hänen seurassaan. En osaa soittaa hänelle puhelimella, enkä lähettää tekstiviestejä. En minä niin ole tottunut hänen kanssaan olemaan. Vaan oleminen on olemista. Keskusteluja porukassa. Telkkasarjoja. Gradua. Keskusteluja naamatusten. Yhteisiä ruokia. Sellaista jokapäiväistä.
Kampissa bussia odotellessani kuuntelin alkoholistin julistusta. Hän näytti likaiselta. Pitkä sotkuinen tukka, likaiset kädet, törkyiset vaatteet. Hän paasasi Koivistosta, demokratiasta, Kekkosesta, venäläisistä.. Kukaan ei kuunnellut. Kukaan ei tahtonut katsoa häntä. Miltä siitä ihmisestä mahtoi tuntua? Mitä hänen päässään liikkuu? Haluaisikohan hän muuttua, olla niin kuin me muut? Pitääkö hän itseään yhtenä normaaleista peruskansalaisista? Huomaako hän, ettei kukaan kuuntele? Huomaako hän edes puhuvansa ääneen? Olisi tehnyt mieleni kysyä häneltä. Vaan enpä minä sellaista uskalla tehdä. Se olisi ollut fyysisesti liian vaarallista. Mihin hän sitten menee, kun vartija heittää hänet kauppakeskuksesta ulos? En tiedä. Minä menin kotiini (yhteen niistä monista kodeista).
Nautin supersosiaalisesta illasta, mutta ainakin yhtä paljon nautin tästä hetkestä. Olen yksin. Ja hetken kuluttua saan viereeni M:n. Tämä on ollut mukava ja monipuolinen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti