Sunnuntaina palasimme Lahdesta ja mökiltä kotiin. Automatkan viimeiset parikymmentä kilometria sujui tuskaisissa merkeissä. Selkä tuntui pahalta missä tahansa asennossa. Kotiin päästyämme tarjosin piskille iltapalaa. Kumartuminen aiheutti julmetun vihlaisun alaselässä. Sen jälkeen ei oikeastaan sattunutkaan, mutta tiesin tasan varmasti, että selkään tulee jossain asennossa sattumaan järkyttävän paljon. Prosessi alkoi.
Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.
Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.
Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.
Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.
Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.
Yön aikana luulin selän paranevan. Väärin. Aamulla pääsin kyllä töihin, mutta vasen jalka ei toiminut normaalisti. Hetken kuluttua jalka alkoi kyllä toimia, mutta oleminen tuntui kummalliselta. Istuin kumarassa. Kävellä tökötin hitaasti kuin mummeli. Kolmen työtunnin jälkeen aloin olla totaalisen paketissa. Jokainen selän lihas oli niin jumissa, että pelkkä seisominen tuntui urheilusuoritukselta. Kahdeltatoista olin järjestänyt itseni kesken päivän sairaslomalle ja hankkinut sijaistajia ympäri koulua. Yhdeltä olin kotona ja ulkoilutin koiran hiipien.
Tiistaina sain ajan työterveyteen. Lääkäri kirjoitti lihasrelaksantteja ja tulehduskipulääkettä sekä varasi joulukuulle ajan fysiatrille sekä sairaslomaa loppuviikon ajaksi. Olin kuvitellut olevani pois päivän ja selkä olisi kunnossa. Lääkäri antoi luvan mennä vaikka jo torstaina töihin, jos selkä antaisi myöten. "Siitä tiedät olevasi sairasloman tarpeessa, jos et pääse autosta aamulla ulos", lääkäri kertoi kun kerroin naureskellen että olen jo useana aamuna pohtinut työtovereiden apuun soittamista aamulla autostanousuoperaatiossa.
Lääkärin jälkeen ajoin töihin. "Mitä sä täällä teet, mee kotiis sairastaa." "Suunnittelen sijaiselle huomisen ja torstain, kun kai mä sit vaan oon torstainkin pois. Perjantaina tuun kyllä." "Häh, ethän tule?" "Tuun mä." Pomokaan ei ollut kanssani samaa mieltä. Useat käskivät testaamaan korvaamattomuuttani sormi vesilasiin -tempulla. Keskiviikkona lähetin pomolle viestin, etten sittenkään tule perjantaina, selkä oli nimittäin edelleen siinä kunnossa, ettei useamman tunnin seisomisurakka mitenkään onnistu vaikka olo muuten olikin jo ihan hyvä.
Tänään työkaveri/ystävä L sanoi, että olivat töissä suunnitelleet barrikadien rakentamista pitääkseen minut pois työpaikalta huomisen perjantain ajan. No, olen siis huomisenkin kotona. Tuntuu lintsaamiselta. Olo ei ole kipeä. Minulla ei ole kuumetta. Käveleminen ja kumarteleminen sujuu ihan hyvin. Olen käynyt koiran kanssa yli tunnin lenkeillä. Joo. On se lintsaamista. Sillä ei tämä selkä tästä parane vaikka olisin sairaslomalla koko loppuvuoden. Tälläinen se on aina, kipeä. Olen vain oppinut elämään asian kanssa ja vaikka selkä olisi TODELLA kipeä, osaan liikkua niin että se näyttää suhteellisen helpolta ja ketterältä. En kumartele vaan kyykistelen. En nostele asioita. Sellaista paskaa, jos suoraan sanotaan. Tänään kumarruin ottamaan koiran juomakupin lattialta eikä se sattunut. Uskomatonta. Ensimmäistä kertaa varmasti kuukausiin kumarruin. Kai tästä sairaslomasta sitten on jotain apua ollut.
Töissä hommat kai sujuu. En ole juurikaan ajatellut oppilaita. Ainoastaan viime yönä heräsin kauhistuttavaan ajatukseen, että olen unohtanut valmistella yhden oppilaani siirtymisen toiseen kouluun. En saanut enää oikein unta ja seitsemän aikoihin nousin ylös. Kahdeksalta lähetin pomolle viestin asiasta ja sain takaisin viestin, joka sanoi jotain siihen suuntaan että "sinä se jaksat huolehtia asioista. :-) Koitahan parantua." Oikeastaan on hienoa, miten hyvin olen pystynyt irrottautumaan työasioiden ajattelusta. Tämä tuntuu ylimääräiseltä luvattomalta syyslomalta. Nautinko vai tunnenko syyllisyyttä? En osaa päättää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti