Lapselle on nyt sänky. Lauantaina käytiin katsomassa Lahden koiranäyttelyssä jos vaikka minkä näköisiä perroja - ruskeita, komea valkoinen, pilkullisia, harmaita, mustavalkoisia... Ensimmäiset askelet on otettu perroyhteisöön astumisessa.
Lauantaina viimein pääsin näkemään äidin arven. Saunassa äiti selvästi aristeli olemistaan enkä minä katsonut asiakseni ottaa arpea puheeksi. Onneksi äiti lopulta itse päätti esitellä arven. Suuri punainen kanjoni halkoo rintakehää. Toinen rinta on poissa ja jäljellä on kuoppa. Ilmeisesti uutta rintaa ei myöskään myöhemmin tule. Nyt asia on puhuttu läpi ja aivan varmasti puhuminen helpotti niin minun kuin äidinkin oloa.
Äiti oli kovin epävarma hiustensa suhteen. Ja mitä sitten tapahtuu? Kylään saapuu kummitätini (joka ei tiedä sairaudesta mitään) ja on oma itsensä - itsekeskeinen. Oma napa on hänelle aina oma napa eikä muilla varmaan hänen näkökulmastaan edes ole napaa. Kaikkien omien juttujensa kertomisen lomassa hän ei kertaakaan ehtinyt katsomaan äitiä niin tarkasti, että olisi huomannut ohentuneet hiukset. (Oikeasti tukka on vielä ihan kohtuullinen ja jollakin todella heikkotuurisella henkilöllä voisi olla moinen tukka ihan luonnostaan.) Vierailun jälkeen äiti esitti oletuksen, että olin kertonut kummitädilleni äidin sairaudesta. Kun totesin tätini olevan edelleen täysin asiasta tietämätön, pilkahti äidin silmissä tyytyväisyys. "Ei sitä hiusten ohenemistä oikeasti välttämättä ulkopuolinen huomaa. Ohenemisen huomaa itse, mutta toinen ei niinkään." Ja siinä sen oikeasti huomasi, miten vähän ihminen tutun ulkonäköön kiinnittää huomiota. Äiti on äiti eikä siihen tarvita tukkaan katsomista. Kerrankin tädin itsekeskeisyys osui oikeaan hetkeen.
Lauantaina viimein pääsin näkemään äidin arven. Saunassa äiti selvästi aristeli olemistaan enkä minä katsonut asiakseni ottaa arpea puheeksi. Onneksi äiti lopulta itse päätti esitellä arven. Suuri punainen kanjoni halkoo rintakehää. Toinen rinta on poissa ja jäljellä on kuoppa. Ilmeisesti uutta rintaa ei myöskään myöhemmin tule. Nyt asia on puhuttu läpi ja aivan varmasti puhuminen helpotti niin minun kuin äidinkin oloa.
Äiti oli kovin epävarma hiustensa suhteen. Ja mitä sitten tapahtuu? Kylään saapuu kummitätini (joka ei tiedä sairaudesta mitään) ja on oma itsensä - itsekeskeinen. Oma napa on hänelle aina oma napa eikä muilla varmaan hänen näkökulmastaan edes ole napaa. Kaikkien omien juttujensa kertomisen lomassa hän ei kertaakaan ehtinyt katsomaan äitiä niin tarkasti, että olisi huomannut ohentuneet hiukset. (Oikeasti tukka on vielä ihan kohtuullinen ja jollakin todella heikkotuurisella henkilöllä voisi olla moinen tukka ihan luonnostaan.) Vierailun jälkeen äiti esitti oletuksen, että olin kertonut kummitädilleni äidin sairaudesta. Kun totesin tätini olevan edelleen täysin asiasta tietämätön, pilkahti äidin silmissä tyytyväisyys. "Ei sitä hiusten ohenemistä oikeasti välttämättä ulkopuolinen huomaa. Ohenemisen huomaa itse, mutta toinen ei niinkään." Ja siinä sen oikeasti huomasi, miten vähän ihminen tutun ulkonäköön kiinnittää huomiota. Äiti on äiti eikä siihen tarvita tukkaan katsomista. Kerrankin tädin itsekeskeisyys osui oikeaan hetkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti