Pitkästä pitkästä aikaa näin painajaisia. Aamuviideltä heräsin siihen, että koira kaivoi mattoon reikää ja herätyksen pikaisuudesta johtuen kesken jäänyt unikin jäi mieleen. Iskä soitti puhelimella. Taisipa kysyä ne perinteiset, että missä oot ja ootko yksin. Ja sitten sain kuulla, että äiti on sairaalassa. Se on yrittänyt tappaa ittensä unilääkkeillä. Iskä oli unen kertoja ja kuvaili tarkasti, miten äiti oli salaa juonut unilääkettä ja alkoi kesken iskän ja äidin keskustelua hiipua pois. Hidastui kuin patterit tyhjenisivät. Silmät räpsyivät hitaasti. Kukaan ei tiennyt, selviäisikö äiti elossa. Hyväkuntoinen aikuinen olisi voinut ihan hyvinkin kuulemma selvitä, mutta äidistä ei tiennyt. Olin äidille hirveän vihainen. Sanoin isälle, että tulen sairaalaan katsomaan ja kerroin, että tulen luultavasti karjumaan äidille päin naamaa, miten vihainen tästä tempauksesta olen. Jotenkin selvisi, että iskä oli jättämässä äitiä ja äiti oli siksi yrittänyt tappaa itsensä. Iskä myös ihmetteli, että miksi mä sairaalaan menen äitiä katsomaan, eihän musta siellä ole mitään apua. Ja sitten koira herätti. En päässyt näkemään äitiä enkä karjumaan turhautumistani.
Vielä aamujunassakin uni tuntui elävältä. Työkaveri sanoi, että uni on alku äidin uudelle elämälle. Ehkä onkin. Hoidot päättyivät viikko sitten. Nyt pitäisi sitten vain elää. Puolen vuoden kuluttua jälkitarkastus ja viiden vuoden päästä todetaan terveeksi, jos mitään ei ilmene.
Soita sun äidille, sanoi työkaveri. Voin soittaakin, mutta unesta en uskalla kertoa. Äiti on noitien sukua ja uskoo enteisiin ja muihin. Ja en minä tästä unesta positiivista saa vaikka kuinka kääntäisin ja vääntäisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti