Tuossa se makaa ihan raatona. Takana on puolitoista tuntia metsälenkkeilyä. Piski sinkoilee irti pitkin puskia ja sen lenkki on varmasti tuplat minun kävelemääni verrattuna. Joka kerta, kun piski irtoaa minusta liian kauas, painun piiloon tai vaihdan suuntaa. Ja jo kahdessa päivässä tuo on oppinut tulemaan pyydettäessä lähelle. Irti olemisesta on tullut kummallekin huomattavasti vähemmän stressaavaa, sillä minä vien ja piski vikisee. Ja niinhän sen pitää ollakin. Tahtoisin kovasti joskus päästä testaamaan, miten tuo reagoisi vastaantulijoihin vapaana ollessaan. Tai vieraisiin koiriin. Rotunsa edustajana se on sikäli tyypillinen, että tuolle näyttäisivät vieraat olennot olevan aika yksi ja hailee. Ne ovat yhdentekeviä. Koirapuistossa sentään tuo leikkii muiden koirien kanssa, jos siihen yllytän, mutta muutoin touhuilee omiaan. Eikä takuuvarmasti ole vähimmässäkään määrin koirapuistoon eksyneistä ihmisistä kiinnostunut. Hihnalenkillä vastaantulija on jotenkin poikkeuksellinen, jos koiru vaivautuu nuuskaisemaan ohikulkijan perässä valuvaa tuoksuvanaa. Yleensä vieraille ei liikene minkäänlaista huomiota. Siksipä haluaisin tietää, päteekö sama myös lenkkipolulla.
Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.
Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)
Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.
------
Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.
Mutta enhän minä sitä ainakaan vielä testaa. Ei se olisi järkevää minun, koiran tai vastaantulijankaan kannalta. Ei tuo vielä niin hallussa ole.
Vaan paljon on opittu - kummatkin. Koira on oppinut elämistä minun ja M:n kanssa. Minä olen oppinut koirankasvatuksen vaatimaa loogista toimintaa. On upeaa nähdä, miten nopeasti koira nappaa talteen kovalevylleen tiettyjä juttuja. Ja oikeastaan jokapäiväisessä elämässä ilmenevät ongelmat ovatkin vain minun tyhmyyttäni. En siis ole vielä keksinyt ratkaisua selittää koiralle asiaa niin, että se sen tajuaisi. Eilen keksin, että suihkepullo kertoo koiralle hyvinkin tehokkaasti, ettei sohvan raapiminen ole ok. Ja nyt tuo sen tietää. Toissapäivänä huomasin, että koira tulee luokseni iloisena ja antaa kiinni, jos osoitan että minä johdan ja se seuraa kulkuani. (Ja mikä tärkeintä, että jokaisesta lähelle tulosta tulee nami.) Tänään tajusin, että koira jännittää vieraita paljon vähemmän kun - paitsi käsken vieraan kyykistyä koiraa varten - kyykistyn myös itse. Kolme pikkuneitiä viuhtoi käsillään tänään villisti ja koiraa jännitti, mutta kun minä kyykistyin, se suostui seisomaan pikkutirppojen rapsuteltavana. (Ok, kasvoilla oli ilme, joka kertoi omaa kieltään. Eihän se nautintoa ollut, mutta sen sieti.)
Kyllä tuosta hyvä vielä tulee. Ja kyllä minustakin vielä jonain päivänä tulee ehkä ihan kelpo koiranomistaja.
------
Edellisen postauksen päivänä tapahtui kuin tapahtuikin jotain aika ikävää. Ystävä L:n 18-vuotias kollikissa jouduttiin lopettamaan ja seuraavan päivän L vietti saikulla. Se ei ollut se "kauhea", mitä luulin tapahtuvaksi, mutta tapahtuipa silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti