l0m4

Kevätjuhla on hoidettu alta pois ristiriitaisissa tunnelmissa. Kevään aikana minusta on tullut sellainen opettaja, jollainen en välttämättä haluaisi olla. Äidin sairastuminen vei voimat ja sen jälkeen en ole palannut ennalleen. En ole osannut ikävä kyllä jättää oman elämäni murheita puhtaasti työn ulkopuolelle. Inhimillisyys puskee läpi ja olen varmasti ollut moneen otteeseen oppilaita kohtaan aivan kohtuuton. Se tuntuu pahalta ja toivon oikeasti sydämeni pohjasta, että tämä kesä antaa hermoilleni sen levon, mitä ne todellakin tarvitsevat.

Rinnakkaisluokan oppilaat olivat kertoneet omalle opelleen (ystävä L:lle), että olen huomattavasti tiukempi ope kuin L. L:llää se nauratti. Minuakin, mutta oikeasti ei. Minusta on tullut takakireä rähisijä ja sietokykyni on takuuvarmasti murto-osa tammikuuta edeltävästä ajasta. En jaksa suhtautua aina oppilaiden murheisiin niin hyvin ja tarkasti kuin minun pitäisi. Tunnen siitä syyllisyyttä.

Toivon niin kovasti, että pystyisin palaamaan aikaan ennen äidin sairastumista. En ajattele sairautta aktiivisesti, mutta silti jaksamiseni kävi kevään aikana lähes tauotta rajamailla. Siksi tuntuikin huomattavan pahalta, kun erään oppilaani isoäiti tuli esittämään syvän paheksuntansa tavastani huolehtia hänen koulukiusatusta (?) lapsenlapsestaan. Palveluammatti. Sitä tämä opettajan homma on. Ja siksi minä vain hymyilin ja nyökkäilin. En kertakaikkiaan jaksanut ryhtyä siinä todistusten jaon jälkeen selvittämään tätä väärinkäsitystä. Tai mikä lie väärinkäsitys. Kyse on varmasti näkökulmien eroavaisuuksista. Olisin voinut yrittää saada isoäidin näkemään asian minun näkökulmastani, mutta en jaksanut. Oppilas siirtyy syksyllä toiseen kouluun musaluokille, joten pitäköön mielikuvansa. Ikävä juttu, mutta en vain jaksanut.

Kerron tähän nyt näkökulmani, koska haluan sen kuitenkin tuoda edes jotenkin julki.

Minun näkökulmastani tuota vahvaa, sosiaalista, dominoivaa ja laajaa ystäväpiiriä hallitsevaa oppilasta ei kiusata. Tytöillä on erimielisyyksiä, totta. Mutta sellaista se on elämässä. Minun näkökulmastani kiusaaminen on sitä, että yhtä oppilasta sorsitaan, syrjitään porukasta, haukutaan, ärsytetään, jne. Ja en mitenkään voi myöntää, että tässä tapauksessa olisi kyse kiusaamisesta. Haluaisin kuulla oppilaan itsensä kertovan, miten häntä kiusataan. Kiusaamisasia ei ole koskaan tullut lapsen suusta spontaanisti omin sanoin, vaan harvakseltaan lapsi toistelee äidiltään kuulleita fraaseja kiusaamisesta. Jos tälle oppilaalle ei olisi niin vahvasti kotona kerrottu, että häntä kiusataan koulussa, hän ei takuulla itse kokisi olevansa kiusattu. Oppilas ei siis koskaan koulussa valita siitä, että häntä kiusattaisi. Olisin halunnut sanoa sille perhanan isoäidille, että kaikki ihmiset nyt vain eivät ole parhaita ystäviä. Eikä jumankekka tarvitsekaan olla. Jos muksulla on viiden oppilaan tiivis kaveriporukka, niin tarvitseeko siihen välttämättä sen kuudennen oppilaan tulla mukaan? Plääh.

Tuo perhe on sen oloinen, että minusta varmaan lähtee liikenteeseen jos jonkinmoista juorua ja juttua. "Se edellisen koulun opettaja oli kyllä kauhea... Antoi hymypatsaan koulukiusaajalle. Kauhea ihminen." That's me, alright.

Siksi minua itketti, kun luin luokkani pojan minulle antaman kortin:
"Parhaalle hemuli opettajallemme
Jokaisella pitäisi
olla sinunlaisesi
opettaja, mutta
tähän mennessä
en ole löytänyt
yhtään kaltaistasi"

Ja kortin sisällä pojan omakätisesti kirjoittamana:

"Hyvää k3säL0m44 (Olet todella hyvä opettataja) hemuli rulettaa! :D :E :F xD"

Yritän ajatella niin, että tämä viesti tuli sentään suoraan lapselta. Isoäidin toimesta niskaan kaadettu loka oli isoäidin omaa lokaa, sitä en ole koskaan tämän isoäidin lapsenlapselta osakseni saanut, vaan oppilas halaa ja rutistaa minua kaikesta paskamaisuudestani ja yököttävätä epäreiluudestani ja kiusaajien suosimisesta huolimatta.

Hyvää kesälomaa. Tänään aion olla humalassa.