ajatus kiertoradalla.

Onneksi uni tuli viime yönä. Olin järjettömän väsynyt. En ehkä uninen, mutta pohjattoman väsynyt. Kysyin M:ltä, että ymmärtääkö hän etten ole vihainen. En vain jaksa. "Mä tiedän. Mä tunnen sut." Itketti. "Jos en tuntisi, luulisin että olet vihainen. Mutta mä tunnen sut." Onneksi tunteekin. Musta ei nyt jotenkin olisi näyttelemään kotona. Töissä maskin pitäminen vielä onnistuu. Nostan kasvoilleni jotain hymyn tapaista ja katson silmiin. Kotona en enää jaksa. Katson ohi kasvoista.

Välillä pystyn ajattelemaan muutakin. Mutta hyvin nopeasti asia palaa mieleen. Ajatukset kiertävät kehää. Mietin ihan hetken työasioita. Sitten: syöpä. Äiti. Työasiat. Mitä ruuaksi tänään? Syöpä. Äiti. Nukuttaa. Äiti.

Ajatukset ovat päässeet nyt sikäli valloilleen, että pohdin tulevaa lähtökohdasta "entä jos". Entä jos iskä jää yksin? Ei hän pärjää. Äiti ja isä ovat yksikkö. Lapsenlapset. Kohtuuton ajatus, ettei ... ettei olisi mummia. Ok, tuo ajatus oli vaikea pistää kirjoitettuun muotoon. Joulu? Äiti sen tekee. Ei ole joulua ilman äitiä. Ja miten minun muka olisi tarkoitus pärjätä yksin? Turvaan niin kovin monessa asiassa äidin mielipiteeseen, tukeen ja turvaan. 26 vuotta, enkä silti halua ryhtyä huolehtimaan kokonaan itsestäni. Tarvitsen vielä äitiä.

Olkaa niin hyvät ja peruuttakaa tämä sairaus.