hetki, joka pitää muistaa

Tänään koin töissä taas niitä hetkiä, jotka ansaitsevat tulla kirjatuksi muistiin. Nämä ovat niitä hetkiä, jotka pitäisi pystyä säilömään pulloon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten teelusikallisittain nautiskella kaaoksen tai ahdistuksen hetkellä hyvää mieltä.

Aamulla oli tarkoitus kerrata uskonnon kokeeseen kolmosten kanssa. Sen olivatkin kai melkein kaikki ehtineet tehdä. Osa oli alkanut valmistella jo ystävänpäiväkorttejakin. Ihan pikkuhiljaa luokkaan hiipi myhäilyn, kuiskuttelun, salaisten katseiden ja hihittelyn ilmapiiri. Luokkani takaosassa on kooorkea sermi, jonka taakse vähitellen katosivat lähes kaikki oppilaani. Kahden neliön tilaan mahtuu yllättävän monta lasta, kun tarve iskee.. ;) En aluksi edes huomannut, mitä ympärilläni tapahtuu. Vähitellen "HYS SE KUULEE!" -kuiskaushuomautukset kävivät niin äänekkäiksi, että vihdoin tajusin, että jotainhan tässä nyt on menossa. Oppilaat hihittelivät vielä enemmän ja vähitellen sermin luo alkoi muodostua jono, jossa seisoivat kaikki luokan oppilaat kynä kädessään.

Siinä vaiheessa oppilaat alkoivat myös aktiivisesti itse hämätä minua. "Ope kirjastossa on joku poika, sun tarvii mennä katsomaan sitä HIHIHIHIHI!" "Ope tulosta jotain tai kopioi, jooko?! HIHHIHIHIHI!" Menin tietenkin leikkiin mukaan. Kävelin ulos luokasta ja oli täysin selvää, etten mitenkään voi katkaista alkanutta tapahtumaketjua käskemällä oppilaita tekemään sitä, mitä heidän oikeasti piti tehdä. Luokan yhteishenki pursuili ovista ja ikkunoista ja kaikki olivat salamyhkäilyssä mukana. Oli pakko luopua suunnitelmista, ja seurata, mitä oppilaat oikein meinaavat. :)

Osa luokasta ei mahtunut sermin taakse, joten he hakivat itselleen hiljaista puuhaa. Välillä joku kovaäänisimmistä tytöistä kutsui käsiä yhteen hakaten kaikki luokan ulkopuolelle "LUOKKAKOKOUKSEEEEEEN!" Ja sinne ne menivät. Hihitellen. Minä jäin luokkaan yksin pöytäni ääreen, kun hihityksen säestämänä oppilaat pahoittelivat tilannetta ja läimäisivät luokan oven perässään kiinni. Kellot soivat välitunnille, kun salaisia puuhia oli jatkunut jo puolisen tuntia.

Olin osan välitunnista pihalla valvojana. Tuona aikana neljä oppilasta kävi kertomassa, että minulla on lupa pitää vartin pidempi kahvitauko kuin normaalisti. Että olen tervetullut luokkaan kyllä, mutta vasta vartti tunnin alun jälkeen. He puhkuivat salailua ja yhteishenkeä. Nauroin ja kiitin ylimääräisestä tauosta.

Välitunnin jälkeen en ikävä kyllä velvollisuudentunnossani voinut käyttää oppilaiden minulle antamaan ylimääräistä taukoa, vaan tassuttelin takaisin kohti luokkaa. Kuulin, miten eräs luokan ulkopuolella seissyt oppilas sai muilta luokassa jo seisovilta käskyn hämätä minua. Tämä oppilas oli ikävä kyllä tehtävään huono, eikä keksinyt siinä hetkessä mitään, millä minua hämäisi. Niinpä hämäsin itse itseäni ja kävelin naapuriluokkaan muutamaksi sekunniksi seisomaan.

Kun astuin naapuriluokasta ulos, käytävällä makasi itkua tihrustava jalkansa telonut oppilaani. "Mun nilkka väänty!" Lähdin hakemaan kylmäpussia ja virittelin sen oppilaan nilkan ympärille. Sitten vihdoin lähdettiin kohti luokkaa. Luokassa oli pimeää ja perässäni tullut oppilas pisti valot päälle (ja kävi ilmi, että erittäin aidolta näyttänyt itku oli tekoitkua ja erittäin tunteella vedettyä näytelmää). Siinä samassa jokaisen pulpetin ja pöydän ja tuolin takaa pomppasi ilmaan virnisteleviä oppilaita, jotka kiljuivat ja karjuivat HYVÄÄÄÄÄ YSTÄVÄNPÄIVÄÄÄÄÄ! ja yhteistuumin työnsivät käteeni jättimäisen kortin, jonka jokaikinen luokkani oppilas oli allekirjoittanut. Korttiin oli pistetty myös niiden oppilaiden nimet, jotka olivat kipeänä.

"Olet kuin niityn kukka!" luki kortissa. "Olet maailman paras ope!"

Jäin miettimään, että mikähän niityn kukka mahdan olla. Takiainen? Maitohorsma? Tervakukka?

----------

Jälkikäteen kerroin tapahtumakulusta työkavereilleni. Nauratti vielä kotonakin, kun yhtäkkiä siinä opehuoneessa tarinaa kertoessani tajusin, että levein virne kasvoillaan juttua kuunteli aineopettajamies, joka yleensä on erittäin ERITTÄIN teoreettisesti kaikkeen suhtautuva ja sellainen kliseinen tiedemies - ja joka muutenkin käyttäytyy sosiaalisissa tilanteissa aika eriskummallisesti. Tämä mies suorastaan imi itseensä tarinaani ja näytti onnelliselta. :D En olisi ikimaailmassa uskonut, että juuri hän näkisi ja kokisi tarinani oikeastaan juuri niin kuin sen itsekin koin: ihan mieletön, ihana, hassu, hihityttävä tapahtumaketju. :)