Tuntuu, ettei elämässäni enää tapahdu mitään niin olennaista, että sitä voisi kirjoittaa tänne. Äitin sairaus on niin iso asia, että sen rinnalla kaikki muu tuntuu epäolennaiselta.
Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..
1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.
2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.
3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.
Odotan jo ensi kesää.
Jos oikein yritän, saatan keksiä jotain, mitä elämässäni nyt tapahtuu..
1. Koirien kanssa elämä etenee omaa kumpuilevaa polkuaan. Vanhempi saa seuraa nuoremmasta ja nuorempi oppii vanhemmalta kaikkia pöllöilyjä. Treenaaminen vanhemman kanssa on nyt jäänyt, sillä tuo kirppunen vie aikaa ja huomiota.
2. Töissä sujuu ihan mallikkaasti. Olen aika väsynyt, mutta en kuitenkaan liian väsynyt. Työkaverit ovat mukavia ja työparini kanssa hommat luistavat. Tunnen edelleen syyllisyyttä siitä, että lähden töistä kotiin käytännössä tuntia-kahta aikaisemmin kuin työparini. Toisaalta tulen joka aamu tuntia häntä ennen töihin, joten syyllisyyden tunteminen on jotenkin tyhmää. Tekisi vain mieleni jotenkin avata myös työparilleni se, että oikeasti teen töitäkin enkä vain lusmuile. Että kyllä minäkin olen töissä pidempään kuin pelkkien opetustuntien ajan. Mutta miten tuollaista kenellekään sanoo etenkin, kun työparini ei koskaan kritisoi kotiinlähtöaikojani saati edes eleillä, ilmeillä tai muilla biorytmeillä anna ymmärtää, että tekisin väärin lähtiessäni kotiin. Se on vain sellaista omaa sisäsyntyistä syyllisyyden taakkaani, josta en oikein osaa irrottautua.
3. Minusta tuntuu, että odotan koko ajan jotain. Odotan, että tulisi aika, jolloin saan nukkua niin paljon, ettei enää väsytä. Odotan, että ehtisin treenaamaan karvaturpien kanssa niin paljon kuin haluan. Se on sellaista hyvää odotusta. Mutta tuo lepohetken odottaminen tuntuu raskaalta. Tuntuu siltä, että joululoma ei riitä lepäämiseen.
Odotan jo ensi kesää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti